Vuorovaikutuksen edellytyksenä on, että ihmiset todella vaikuttavat toisiinsa ja toistensa sanomiin eivätkä vain reagoi niihin. Tämä ei onnistu ilman kuuntelemista.

Huonolla kuuntelemisella voi olla vakavat seuraukset. Kuuntelemalla huonosti ja ymmärtämällä väärin esimerkiksi työohjeita voidaan aiheuttaa henkistä ja materiaalista vahinkoa. Organisaatio kärsii, jos sidosryhmiä ja asiakkaita ei kuunnella tai se tehdään huolimattomasti. Väitetään, että lähes 30 prosenttia hoitovirhesyytöksistä ei olisi aiheuttanut jatkotoimia, jos hoitosuhteen vuorovaikutus ja erityisesti potilaan kuunteleminen olisi ollut tehokasta (Holi 2007). Toisaalta hyvällä kuuntelemisella voi selvitä vaativissakin tehtävissä. Suomalaisessa mediassa todettiin, että Espoon valelääkäri onnistui toimimaan tehtävässään useita kuukausia erinomaisen kuuntelutaitonsa ansiosta. Hän osasi kuunnella sekä oppiakseen kollegoiltaan että hoitaakseen tarkoituksenmukaista vuorovaikutusta työyhteisön ja potilaiden kanssa. Ilmiönä kuunteleminen on tuttu, mutta käsitteenä se esitellään usein tarkemmin määrittelemättä. Asian tutkimus muualla kuin Yhdysvalloissa on vasta käynnistymässä.

Tehokas kuunteleminen on osa viestintäosaamista

Kuuntelemisella on selkeä yhteys yksilön (Bond, Davis, Thompson, Foley & de Witt, 2008) ja organisaation hyvinvointiin (Koivunen, 2007) sekä organisaatiokulttuuriin (Brownell, 2010). On tutkittu, että liike-elämässä tehokkaat kuuntelijat osaavat tulkita sanotun, arvioida kriittisesti sanoman sisältöä sekä vastata tarkoituksenmukaisesti sanottuun (Crittenden & Crittenden, 1985). Toisaalta esimerkiksi Harvardin MBA-opiskelijat hallitsivat nämä taidot heikosti (Alsop, 2002). Myös urakehitys näyttää korreloivan tehokkaan kuuntelemisen kanssa (Hymowitz, 2004).

Suomessa kuuntelemisen merkitys on kirjattu näkyviin esimerkiksi työyhteisöjen toimintaa ja hyvinvointia koskeviin säädöksiin (Työturvallisuuslaki 738/2002; 10) ja määräyksiin (mm. uusi palkkausjärjestelmä YPJ). Hallinto- ja oikeuskontekstissa kuunteleminen ilmiönä, kuten oikeutena tulla kuulluksi, on ollut kirjattuna kansalaisen perusoikeutena jo pitkään erilaisissa säädöksissä (mm. Suomen Hallitusmuoto 94/1919; 10 perusoikeudet ja Hallintolaki 434/2004).

Jos kuuntelu on tehokasta, on todennäköisempää, että kanssaviestijöiden ajatukset, tarpeet, arvot ja intressit ymmärretään ja asiat myös muistetaan paremmin. Tiedonkulku, päätöksenteko ja ongelmanratkaisu toimivat tarkoituksenmukaisesti, kun ne perustuvat täsmälliseen informaatioon ilman väärinymmärryksiä. (vrt. Ilomäki & Välikoski, 2007). Tehokas kuunteleminen nähdään osana työelämän tärkeitä viestintätaitoja (Flynn, Välikoski & Grau, 2008). Näin se on saumattomasti myös osa kestävän ja reaktiokykyisen viestinnän edellytyksiä.

Mitä kuunteleminen on?

Kuuntelemiselle annetaan erilaisia merkityksiä. Se voidaan nähdä välineenä uuden tiedon keräämiseen ja asioiden oppimiseen tai välineenä hoitaa sidosryhmäsuhteita ja toimia työyhteisössä. Jollekulle se on väline tarjota olkapäätä ja tukea ystävälle. On trendikästä kuvata organisaatiota ”kuuntelevana yhteisönä”, jossa kaikkien on hyvä työskennellä. Myös viisaat kuntapäättäjät kuuntelevat kansalaisia.

Kuunteleminen on kaikkea tätä. Vaikka siitä ajatellaan eri tavoin, yhteistä on, että kuunteleminen nähdään vuorovaikutusprosessin osana, sanoman vastaanottamisena. Kuunteleminen nähdään myös helppona viestintätekona. Kuuntelemista tai sen laatua ei tarvitse ajatella. Analogia hengittämiseen on ilmeinen: kiinnitämme hapen saantiin huomiota vasta, jos hengittämisessä on ongelmia. Sama pätee kuuntelemiseen.

Kuunteleminen määritellään kansainvälisen järjestön, International Listening Associationin (ILA 1996) mukaan prosessiksi, jossa kielellisiä ja/tai nonverbaalisia sanomia vastaanotetaan, rakennetaan niille merkityksiä, tehdään niistä yhteenvetoja ja arviointeja ja myös vastataan sanomiin. Toisin sanoen kuunteleminen on verbaalisten ja nonverbaalisten (näkyvien ja äänellisten) sanomien affektiivista ja kognitiivista prosessointia. Se on kuuloärsykkeen vastaanottamista ja tulkintaa. Kuunteleminen on tarkkaavaisuuden suuntaamista ja yksilön kokemuslähtöisessä muistissa olevien havainto- ja tulkintaskeemojen käyttöä vastaanotetun informaation prosessointiin. Kuunteleminen on myös metakognitiota, tietoisuutta omasta kognitiivisesta prosessoinnista kuuntelemisen aikana, ja tuon tietoisuuden käyttämistä kuuntelun muuttamiseen, esimerkiksi omien kuunteluesteiden ja rajoitusten poistamiseen. Kuunteleminen on yksilönsisäistä toimintaa, mutta se tulee havaittavaksi vuorovaikutuksessa erilaisina viestintätekoina. (Ilomäki & Välikoski, 2007.) Viestintäteko voi olla vaikkapa hiljaisuus, kysymys tai kanssaviestijän halaaminen.

Kuuntelemisen lajeja on erilaisia. Kuunnella voi ymmärtääkseen asioita, arvioidakseen kriittisesti kuultua informaatiota, viihtyäkseen tai osoittaakseen empaattisuutta (Wolvin, 2010). Valveutuneen kansalaisen kriittisen ajattelun lähde on kriittinen kuunteleminen, jossa kuultua informaatiota arvioidaan esimerkiksi pohtien sen argumentoinnin vahvuutta. Toisaalta kriittinen kuunteleminen kasvattaa kriittistä ajattelua. Arvioiva ja erotteleva kuunteleminen auttaa erottamaan esimerkiksi faktat mielipiteistä ja relevantin informaation epärelevantista. Tämä on monissa ammateissa ja erilaisissa päätöksentekotilanteissa tarvittavaa keskeistä viestintäosaamista.

Kuten kaikki viestintään liittyvä osaaminen, myös kuunteleminen on hyvin kulttuurisidonnaista. Vielä 2010-luvulla suomalainen viestijä pitää itseään parempana kuuntelijana kuin puhujana (Wilkins & Isotalus, 2010). Kuuntelemisen ”hyvyys” tässä tarkoittaa sitä, että puhujan annetaan puhua rauhassa eikä häntä juuri keskeytetä. Suomalaiseen kuuntelemiseen liitetään myös hiljaisuuden sieto.

Kuinka kuunnellaan, ja miten sitä mitataan?

Tutkimukset osoittavat, että kuuntelemisen käsitteelle annetut merkitykset ovat yhteydessä siihen, miten kuunnellaan (Fitch-Houser, 1990; Ramburuth & Mladenovic, 2004; Välikoski & Lindberg, 2011). Tämä mahdollistaa mielenkiintoisia johtopäätöksiä.

Jos ihminen ymmärtää kuuntelemisen vain tiedon keräämisen ja asioiden oppimisen välineenä, hänen saattaa olla vaikea tarjota tukea sanallisesti ja sanattomasti tai osoittaa kuuntelevansa empaattisesti. Jos ihminen ymmärtää itseään kuunnellun vain silloin, kun asiat etenevät hänen esittämällään tavalla, voi tyytyväiseen viestintäsuhteeseen pääsy olla vaikeaa. Kuunteleminen liitetään tyytyväiseen viestintäsuhteeseen niin henkilökohtaisessa elämässä (Baxter, 2004; Rogers, 2008) kuin ammatillisissa vuorovaikutussuhteissakin (Gerlander & Isotalus, 2010; Hyvärinen, 2011; Välikoski, 2001) eri tehtävissä (esimiehet Flynn & Faulk, 2008) ja ammateissa (farmaseutit Hyvärinen, 2011; lääkärit Koponen, 2012; syyttäjät Ala-Kortesmaa & Välikoski, 2008).

Kuuntelemista voidaan kartoittaa erilaisin mittarein. HURIER-mittari kertoo, mikä osa kuuntelemisesta (hearing, understanding, remembering, interpreting, evaluating, responding, Brownell 2010) on ihmisellä vahvin. Brownellin (2010) mukaan kuuleminen liittyy huomion suuntaamiseen ja ärsykkeiden valitsemiseen. Kuulemisen taitona tässä ovat asiaan keskittyminen, kuuntelemiseen valmistautuminen sekä fyysisten kuulemisen esteiden poistaminen. Ymmärtäminen tapahtuu sanojen merkitysten tasolla, ja sen edellytyksenä ovat muun muassa omien ennakko-oletusten huomioonottaminen ja koko sanoman kuunteleminen keskeytyksettä. Muistamista tarvitaan kuultuun reagoimiseen. Tulkinta liittää sanomaan verbaalisten viestien ohella nonverbaaliset vihjeet, kuten äänensävyt, ja laajentaa siten sanoman kokonaismerkityksiä. Tulkinnan taitoina ovat esimerkiksi nonverbaalisten vihjeiden havainnoimisen taidot sekä oman nonverbaalisen viestintäkäyttäytymisen tarkkailemisen taito. Empatian osoittaminen kuuluu tähän taitoluokkaan. Kun sanoma on ymmärretty, muistettu ja tulkittu, sitä voidaan arvioida.

Arvioinnin taitoa on paitsi kuullun analysoiminen myös omien ennakkoasenteiden tiedostaminen sekä emotionaalisten suhtautumistapojen tunnistaminen. Mittarin viimeinen osa on sanomaan vastaaminen. Taidoksi vastaaminen muuttuu, jos kuuntelija ymmärtää vastauksensa vaikutukset ja osoittaa tarkoituksenmukaista viestintäkäyttäytymistä kyseisessä tilanteessa. Näissä kuuntelemisen osa-alueissa yksilöillä on erilaisia painotuksia. Joku muistaa kuullun hyvin ja voi toistaa sen, mutta ei välttämättä ymmärrä kuulemaansa tai osaa arvioida sen merkityssisältöä. Toinen on innokas sanomien tulkitsija, mutta osoittaa keskustelussa, ettei ole ymmärtänyt sanoman sisältöä. Kolmas on nopea arvioija, mutta ei välttämättä muista kuin alun pitkästä puheenvuorosta.

Keskustelukuuntelemisen kapasiteetti (Conversational Listening Span, CLS, Janusik, 2004; Välikoski, Ilomäki, Mäki & Janusik, 2005) puolestaan kertoo, miten hyvin yksilö pystyy pitämään mielessään kuullun informaation esimerkiksi odottaessaan vuoroaan keskustelussa. Kuuntelukapasiteetti keskustelutilanteissa tarkoittaa niiden kognitiivisten merkitysten määrää, jonka yksilö pystyy pitämään aktiivisena muistissaan ja johon hän pystyy vastaamaan keskustelun kuluessa. Näin kuuntelukapasiteetti toimii pohjana kyvylle osallistua keskusteluun, tehdä yhteenvetoja keskustelun kuluessa, hahmottaa kokonaistilannetta tai johtaa keskustelua. Kuuntelun tehokkuus perustuu työmuistiin, dynaamiseen järjestelmään, joka siirtää ja varastoi vastaanotettua informaatiota ja luo myös uusia merkityksiä.

Työmuisti riippuu yksilön kapasiteetista varastoida ja prosessoida informaatiota. Itse kapasiteetti ei laajene, mutta kuuntelija voi oppia prosessoimaan tietoa tehokkaammin, jolloin hänellä on enemmän muistia käytössä varastointiin.

Paljon käytetty kuuntelemisen mittari on Barker & Watsonin (2000) kuuntelemisen profiili (Listening Profile) -mittari. Sillä voidaan selvittää, keskittyykö kuuntelemisessaan ihmisiin, toimintaan, aikaan vai sisältöön.

Ihmisiin suuntautuneen kuuntelijan vahvuutena pidetään sitä, että hän huolehtii toisten tunteista ja etsii yhteistä aluetta heidän kanssaan eikä ole taipuvainen arvostelemaan heitä. Toisaalta tällaisen kuuntelijan heikkoutena on liika myötäeläminen. Hän on myös liian kuvaileva palautteenannossaan.

Toimintasuuntautunut kuuntelija pääsee asian ytimeen nopeasti, antaa selvää palautetta odotuksistaan ja keskittää energiansa käsiteltävänä olevan asian ymmärtämiseen. Hän on kuitenkin kärsimätön jaarittelevan kanssaviestijän kanssa, voi vaikuttaa ylikriittiseltä eikä juuri näe tunneasioita merkityksellisinä keskusteluissa.

Aikasuuntautunut kuuntelija suosii tiiviitä ja aikataulussa pysyviä viestintätilanteita ja mielellään määrittelee ajan, jonka on valmis käyttämään kuhunkin kuuntelutilanteeseen. Hän myös antaa erilaisia vihjeitä puhujalle, jos tämä ylittää annetut aikarajat. Aikaan suuntautunut kuuntelija voi usein keskeyttää toisen puheen ja kiristää näin vuorovaikutussuhdetta. Hän myös antaa ajan vaikuttaa keskittymiseensä.

Sisältösuuntautunut kuuntelija suuntaa huomionsa kanssaviestijän käyttämiin perusteluihin ja sisältöihin. Hän vastaanottaa mielellään haastavaa informaatiota ja arvioi sitä monipuolisesti ennen kuin muodostaa mielipiteensä. Hän voi säikäyttää kanssaviestijät tiukoilla kysymyksillään, ja hänen päätöksentekonsa kestää usein pitkään.

Uusin mittari on kuuntelemisen käsitteen mittari (Listening Concept Inventory, Imhof & Janusik, 2006), joka kertoo, millaisia merkityksiä kuuntelemisen käsitteelle annetaan. Yleisesti kuuntelemisen käsitteelle annetut merkitykset liittyvät kognitiiviseen informaation organisointiin, sanoman kriittiseen arviointiin, suhteiden rakentamiseen sekä oppimiseen ja informaation yhdistelyyn. Kyseinen mittari ilmoittaa, miten vastaajat ymmärtävät kuuntelemisen, mutta vasta heidän viestintäkäyttäytymistään seuraamalla saataisiin tietoa, miten he oikeasti kuuntelevat. Tutkimukset ovat tosin osoittaneet, että kuuntelemisen käsityksillä on yhteys kuuntelelu käyttäytymiseen (Ramburuth & Mladenovic, 2010).

Kaikilla mittareilla on rajoituksensa. Kuuntelemisen mittareilla niitä on kolme:

1. Kuuntelija ei yleensä edusta vain yhtä arvioluokkaa.

2. Mittarit ilmoittavat niihin vastanneiden itsearviot, joten ne eivät välttämättä kerro heidän todellisesta kuuntelemisestaan.

3. Mittarit ovat vasta osin validoituja ja yleensä kehitetty länsimaisesta (yhdysvaltalaisesta) kuuntelukäsityksestä lähtien.

Kuuntelemisen mittareita on kuitenkin testattu isoilla aineistoilla myös eri kulttuureissa, kuten Koreassa, Saksassa, Suomessa ja Yhdysvalloissa, joten ne ovat vähintäänkin suuntaa-antavia.

Osaava kuuntelija on vuorovaikutuksen monitaituri

Kuuntelemista voi tehdä näkyväksi erilaisten viestintätekojen lisäksi myös erilaisin mittarein. Mittareilla on käyttöä esimerkiksi rekrytointitilanteessa haettaessa henkilöä tehtävään, jossa pitää sietää painetta, pystyä keskittymään ja poimimaan informaatiosta relevantti osuus nopeasti. Tai täytettäessä tehtävää, jossa on hoidettava vuorovaikutussuhteita erityisen tarkoituksenmukaisella tavalla esimerkiksi hoitotai kasvatuksellisessa ympäristössä. Mittareilla on käyttöä myös, jos halutaan tehdä perusteellinen yleisöanalyysi esimerkiksi sidosryhmätilaisuutta valmisteltaessa. Kun puhuja tietää, millaisia kuuntelijat ovat, hän voi suunnata sanomansa juuri kyseiselle yleisölle tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kuuntelemista voi myös kehittää (vrt. Ilomäki & Välikoski 2007). Tutkimuksien perusteella professionaalinen kuuntelija:

  • löytää ydinsanoman (myös epäjohdonmukaisesta, ei-kiinnostavasta tai vaikeatajuisesta sanomasta), osaa tehdä yhteenvetoja ja tiivistyksiä kuulemastaan sekä varastoida kuulemaansa.
  • arvioi kuultua ja havaitsee toisen näkökulman ja sanoman tarkoitukset (silloinkin kun on itse eri mieltä), erottaa (havaittavissa olevat) faktat, (yksilön arvoihin perustuvat) mielipiteet ja (objektiiviset todennäköisyyksien tulkintaan perustuvat) päätelmät.
  • havaitsee muiden vaikutuspyrkimykset ja tekee kuulemastaan itsenäisiä päätelmiä. Hän osaa myös siirtää päätelmiensä tekoa, kunnes on kuunnellut koko sanoman.
  • havainnoi samanaikaisesti sekä puhujan verbaalista että nonverbaalista viestintää ja tulkitsee niiden muodostamaa kokonaisuutta niin luotettavasti (mahdolliset virhelähteet tiedostaen) kuin mahdollista.
  • oivaltaa, millaista kuuntelemisen tapaa viestinnän onnistuminen kulloinkin edellyttää.
  • antaa kanssaviestijälleen tarkoituksenmukaista palautetta erilaisissa viestintätilanteissa.
  • osoittaa omalla viestinnällään kunnioittavansa ja arvostavansa kanssaviestijöidensä oikeutta aja tustensa esilletuomiseen.
  • tiedostaa omaa kuunteluaan metakognitiivisella tasolla, tunnistaa ja minimoi omia sisäisiä kuunteluesteitään ja pyrkii kehittämään kuuntelutaitojaan.
  • ymmärtää kuuntelemisen merkityksen vuorovaikutuksessa.

Kuunteleminen lähtee yksilöstä, mutta kuuntelemista käytetään erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Sitä myös näytetään erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Kuuntelemisen funktiona on yleisesti informaation kerääminen. Tätä informaatiota voidaan käyttää asioiden oppimiseen, erilaisten suhteiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen kuten myös kanssaviestijöihin vaikuttamiseen. Kuunteleminen, sanoman vastaanottaminen, on vuorovaikutuksen keskeisin tapahtuma. Se on vuorovaikutuksen liima. Kuunnellessa sanoman merkitykset tulkitaan ja niiden pohjalle rakennetaan oma viestintäkäyttäytyminen, joka vaikuttaa vuorovaikutuksen jatkokehitykseen ja onnistumiseen. Jos kuuntelija vain prosessoi kuulemaansa eikä osoita kuuntelemistaan, kanssaviestijä ei tiedä, onko heidän välillään vuorovaikutusta lainkaan.

Näistä voit aloittaa:

Brownell, J. (2010). Listening; Attitudes, principles and skills. Boston: Pearson.

Välikoski, T-R. & Lindberg, N. (2011). Yksityisyyden viestinnällinen säätely ja kuunteleminen nuorten aikuisten matkapuhelinkeskusteluissa. PROLOGI, Puheviestinnän vuosikirja, 86–102. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=- vuosikirjat&year=2011

Wolvin, A. D. (toim.) (2010). Listening and Human Communication in the 21st Century. Chichester: Wiley-Blackwell.

Lähteet

Ala-Kortesmaa, S. & Välikoski, T-R. (2008). Käräjätuomareiden käsitykset kuuntelemisesta. PROLOGI, Puheviestinnän vuosikirja, 51–72.

Alsop, R. (2002). Wall Street Journal-Eastern Edition, 240 (49): R4. An ILA definition of listening. (1995, April). Listening Post, 53, 4.

Baxter, L. (2004). Relationships as dialogues. Personal Relationships, 11: 11−22.

Barker, L. L. & Watson, K. W. (2000). Listen up. How to improve relationships, reduce stress, and be more productive by using the power of listening. New York, NY: St. Martins Press.

Bond, C., Davis, J., Thompson, K., Foley, A. & DeWitt, J. (2008). An Examination of Listening Concepts in Healthcare Context: Differences among Nurses, Physicians and Administrators. The International Journal of Listening, 22: 152–167.

Brownell J, (2010). Listening; Attitudes, principles and skills. Boston: Pearson.

Crittenden, W. & Crittenden, V. (1985) Listening. A skill necessary for supervisory success. SuperVision, 47 (12): 3–5.

Fitch-Houser, M. (1990). Making sense of data: constructs, schemas, and concepts. Teoksessa Robert Bostrom (toim.): Listening behavior: measurement and applications. New York: Guilford, 76–90.

Flynn, J. & Faulk, L. (2008) Listening in the workplace. Kentucky Journal of Communication.

Flynn J., Välikoski, T-R. & Grau, J. (2008). Listening in the Business Context: Reviewing the State of Research. International Journal of Listening 22, 141–151.

Gerlander, M. & Isotalus, P. (2010). Professionaalisten viestintäsuhteiden ääriviivoja. Puhe ja kieli 30 (1): 3–19.

Holi, T. (2007) Terveydenhuollon valvonta TEOssa.

Hyvärinen, M.-L. (2011). Alakohtainen vuorovaikutuskoulutus farmasiassa. Acta Universitatis Tamperensis 1604. Tampere: Tampere University Press.

Hymowitz, C. (2004) Some tips from CEO´s. Wall Street Journal, 244 (126).

Imhof, M. & Janusik, L. A. (2006) Development and Validation of the Imhof-Janusik Listening Concepts Inventory to Measure Listening Conceptualization Differences between Cultures. Journal of Intercultural Communication Research, 35 (2), July: 79–98.

Ilomäki, I. & Välikoski, T-R. (2007). Kuunteleminen ja havainnointi. Suullisen viestinnän verkkomateriaali, Puheopin laitos.

Koivunen, N. (2007). Kohti kuuntelevaa johtamiskulttuuria: johtajuustutkimuksen ja estetiikan yhtymäkohtia. Hallinnon Tutkimuksen Seura, 26 (2): 33–6.

Koponen, J. (2012). Kokemukselliset oppimismenetelmät lääketieteen opiskelijoiden vuorovaikutuskoulutuksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1734. Tampere: Tampere University Press 2012.

Ramburuth, P. & Mladenovic, R. (2010). Exploring the relationship between students orientations to learning, the structure of students´ learning outcomes and subsequent academic performance. Accounting Education: An International Journal, 507–527.

Rogers, E. (2008). Relational communication. Teoksessa L. A. Baxter & D. O.

Braithwaite (toim.), Engaging theories in interpersonal communication. Multiple perspectives. Los Angeles: Sage, 335−348.

Valkonen, T. (2003). Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Puheviestinnän väitöskirja, Jyväskylä.

Välikoski, T-R. (2001). Todistajana rikosoikeudenkäynnissä. Selvitys rikosoikeudenkäynnin viestinnällisestä luonteesta todistajan näkökulmasta. Tampereen yliopisto, Puheopin laitos. Raportteja 1/2000.

Välikoski, T-R., Ilomäki, I., Mäki E. & Janusik, L. (2005). Kuunteleminen keskustelussa. Yhdysvaltalaisen ja suomalaisen aineiston vertailu. PROLOGI. Puheviestinnän vuosikirja, 88–08.

Välikoski, T-R. & Lindberg, N. (2011). Yksityisyyden viestinnällinen säätely ja kuunteleminen nuorten aikuisten matkapuhelinkeskusteluissa. PROLOGI, Puheviestinnän vuosikirja, 86–102. http://prologos.fi/prologi/index.php?page=-vuosikirjat&year=2011

Wilkins, R. & Isotalus, P. (toim.) (2009) Speech Culture in Finland. Lanham: University Press of America.

Wolvin A. D. (toim.) (2010). Listening and Human Communication in the 21st Century. Chichester: Wiley-Blackwell.

Hallintolaki 434/2004

Suomen Hallitusmuoto 94/1919

Työturvallisuuslaki 738/2002

Avainsanat: , , , , , ,

Kirjoittaja toimii puheviestinnän yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.

Yhteistyökumppanit

STT Viestintäpalvelut
Gonin/Creative
GRANO
T-media

KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN

Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi