Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.​​​​​​

Evästeasetuksesi on tallennettu.
Siirry etusivulle

Julkaistu

Hiljattain Suomen Kuvalehdessä pisti silmään kaksi artikkelia, joissa käsiteltiin viestinnän maailmaa. Joulukuussa lopettaneen Vihreän Langan viimeinen päätoimittaja Riikka Suominen tilitti haastattelussa, kuinka journalismia ei enää tueta ammattiviestinnän hallitsemassa yhteiskunnassa. Myös syksyisessä kirjoituksessaan hän muistutti, että journalismin asiakkaita ovat lukijat, joilla on oikeus tietää. Viestinnän asiakas puolestaan on erilaisten viestien rahoittaja.

Haastattelun lopussa Suominen kertoo, ettei hänellä ole vielä jatkosuunnitelmia lehden jälkeiselle ajalle. ”Viestintätoimistoon en mene”, hän kuitenkin tietää.

Esseisti ja kirjailija Antti Nylén käsittelee Suomen Kuvalehden pitkässä kirjoituksessaan konsultoinnin maailmaa kuin prostituutiota. Nylén kertoo, kuinka tuttu Osmo lähetti hänelle satiirisen työtarjouksen viestintätoimisto Ellun Kanoihin – ja Nylén uskoi. Kirjoituksen jännite on kirjailijan huonommuudentunteessa ja avoimessa varattomuudessa: voisiko viestintä tuoda elannon? Pystyihän siihen Suvi Auvinenkin! Mutta sitten kuitenkin: ”Sössöttää rahasta sitä mitä asiakas tahtoo? Eikö se ole irvokasta? – – Pystyisinkö enää kunnioittamaan itseäni?”

Minua kirjoitukset ravistelivat. Voidaanko viestintä nähdä näinkin moraalittomana? Olinhan minäkin 20 vuotta sitten aatteellinen nuori aikuinen, joka ei halunnut ajaa ajokorttia ja murehti arvojensa yhteensopivuutta mahdollisten toimeksiantajien kanssa.

Nykyään teen työkseni yliopistoviestintää ja uskon tosissani olevani hyvän puolella. Kuuleehan sitä välillä naljailua propagandaosastosta, mutta so what? Minusta työni on eettistä, ja saan tehdä sitä oman etiikkani mukaan. Etiikkani ei tietenkään ole journalistin etiikkaa, jonka senkin tunnen hyvin. Minulla on käytössäni journalistin ilmaisukeinot mutta ei riippumattomuutta.

Ihmisten tuntemalla epäluulolla on juurensa, jotka liittyvät vallan ja toimeentulolähteiden tasapainoon. Kun toimittajien määrä on pitkään ollut alamäessä ja toimittajia ja poliitikkoja siirtyy viestijöiksi, herää oikeutettu kysymys yleisen edun vaihtumisesta – juurikin – maksajan etuun. Samaan aikaan tosin myös talouspaineistettujen toimitusten näkökulma seurailee tulovirtoja. Kaikkea pahentaa yleisön hämmennys: kun viestinnän kulutuksen rakenteet hämärtyvät, mikä on enää mitäkin? Kuka erottaa enää yritystarinaa Elisa Viihteestä tai filtteröityä Instagram-kuvaa laadukkaasta kuvajournalismista, kun viestinnän lajit sulautuvat ja kätkeytyvät toistensa sisään?

Olen parilla viestinnän kurssilla pyytänyt opiskelijoita piirtämään kuvan käsitteistä viestintä, journalismi ja organisaatioviestintä. Käsitteet voivat olla esimerkiksi ympyröitä toistensa sisällä, lomittain ja erillään. Osaisitko sinä suhteuttaa nämä käsitteet toisiinsa? Ehkä minäkin suhteutan ne eri tavalla jo vuonna 2030. Pelottaa, ymmärtäisivätkö näiden alojen ulkopuolella toimivat yhtään mitään koko tehtävänannosta ja siten näistä ilmiöistä.

Sanat ovat tärkeitä, ja sanojen tasolla minua häiritsee markkinoinnin sanaston uiminen perinteisen viestinnän kentälle. Niin arvokasta kuin viestinnän ja markkinoinnin integraatio voikin olla, minusta markkinointikielellä ei tulisi organisoida faktakeskeistä viestintää, jolla on tiedonvälitystehtävä. Esimerkiksi omalla työnantajasektorillani yliopistoilla ei mielestäni ole tuotteita eikä asiakkaita, eikä yliopiston tulos ole rahaa. Tiedeviestintä, työyhteisöviestintä tai muukaan perinteinen viestintä ei ole ”sisältömarkkinointia” (joka puolestaan on kolumnisti Pekka Seppäsen mukaan itselle edullista jorinointia ja tarinointia). Väitän, että viestinnän ja markkinoinnin niputtaminen yhteen jonkinlaiseksi markkinointipalleroksi on omiaan lisäämään yleisön epäilyksiä kaiken takana lymyävistä itsekkäistä ja kaupallisista intresseistä.

Kritiikkinsä lomassa Riikka Suominenkin myöntää, että myös viestintäyksiköissä ja -toimistoissa välitetään tärkeää asiaa kansalaisille. Näin minäkin koen. Tuotamme yleishyödyllisiä tietoja, tekoja ja keskusteluaiheita. Ammattitaitomme ydintä on puhua ymmärrettävästi, ja vaadimme sitä myös muilta. Ammattimaisen viestinnän ansiosta moni ilmiö kääntyy koukeroiselta ammattikieleltä yleiskielelle, tiivistyy ja tulee ylipäätään julki.

Ammattimaisen viestinnän ansiosta moni ilmiö kääntyy koukeroiselta ammattikieleltä yleiskielelle, tiivistyy ja tulee ylipäätään julki.

Toimittaja Mai Allo toivoi Yliopisto-lehdessä (10/19), että etenkin yliopistolaiset luopuisivat substantiivipöhöisestä jargonista muodikkaine iskusanoineen ja vaalisivat elävää ja puhuttelevaa kieltä. ”Se onnistuu, jos on oikeasti jotain sanottavaa.”

Kirjoittaja

Sinua saattaisi kiinnostaa myös