Kiire – tuo tämän päivän viheliäinen vitsaus, joka on läsnä melkein kaikkialla. Omalla kohdallani sitä esiintyy vähintäänkin viitenä päivänä viikossa, eniten aamuisin mutta myös pitkin päivää. Kiire näkyy takkuisessa tukassa, kylmässä kahvissa, eriparisukissa ja kohonneessa leposykkeessä. Onneksi (varsinkin naisilla) eriparisukkaongelma ratkeaa sukkahousuilla – vaikka valitettavan usein niissäkin on silmukkapako. Eikä uusia tietenkään ehdi hankkia.
Tässä hiljattain, aamuratikan digiscreenillä silmiini osui kysymys ja vastaus: ”Joko kiire riittää? Lähde luostariin!”
Lyhyeksi hetkeksi, yhden pysäkin väliseksi ajaksi, kiire helpotti. Kuinka houkutteleva ’tarjous’ olikaan! Viikon hiljaisuusretriitti Valamossa, jossa ulkoiset vaikutukset on minimoitu. Seuraavalla pysäkillä realismi kuitenkin iski jälleen vasten kasvoja – ei ole aikaa lähteä, kun on tämä kiire.
Jos ei ennätä lähteä viikoksi Heinävedelle, niin toinen vaihtoehto kiireen selättämiselle on tietysti varata kaikkeen tekemiseen lisää aikaa, niin kiireen tuntu vähenee. Näin väitettiin jossain toisessa ajanhallintaan liittyvässä niksipirkassa. Tässä(kään) vaihtoehdossa ei kuitenkaan tartuta itse ongelmaan eli siihen, mikä kiireen aiheuttaa. Olemalla vartin etuajassa kaikissa sovituissa tapaamisissa ja deadlineissa on minulla yhä sama määrä asioita tehtävänä.
Vaihtoehdoksi jää siis, ajanhengen mukaisesti, leikkaaminen. Jotain pitää karsia, jotta käytettävissä olevilla resursseilla (ajalla) saa ylläpidettyä mahdollisimman hyvää elämänlaatua (normaalilla sykkeellä). Sama pätee viestintään – vähemmällä voi totisesti saada enemmän.
Kiireessä usein ”aletaan nyt vain tehdä”, jotta saadaan hommat rullaamaan. Pitää saada esitteitä painosta, twiitata vähintään kahdesti päivässä organisaation uusista tuulista, linkittää LinkedIniin kiinnostavia juttuja, julkaista niitä perinteisiä tiedotteitakin. Huhhuh.
Onko kaikki tosiaan tarpeellista? Voiko jotain jättää pois, jotta ehditään tärkeimmät asiat tekemään huolella?
Henkilökohtaisesti pidän prosessiajattelusta. Mielestäni prosessit – sen sijaan että tappaisivat – mahdollistavat luovuuden tämän päivän hektisessä tekemisessä. Valmiiksi kuvattu prosessi antaa raamit, joiden puitteissa voidaan sitten tehdä sitä luomistyötä.
Haaga-Heliassa hiljattain luennoinut Nanna Särkkä muistutti myös työyhteisöviestintään erikoistuvia opiskelijoita prosessien merkityksestä, erityisesti organisaatiojulkaisuihin liittyen. Muuttamalla painopistettä prosessin loppupäästä (taitosta) alkupäähän (suunnitteluun), saadaan samalla työmäärällä enemmän. Tai ainakin parempaa.
Lisää artikkeleita tältä kirjoittajalta:
Avainsanat: kiire, prosessointi, viestintä
Kirjoitettu 25.2.2014
Yhteistyökumppanit
KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN
Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi
Keskustele aiheesta "”Joko kiire riittää? Lähde luostariin!”"
Eero
Kuulisin mielelläni lisää perusteluja siihen, miten prosessit mahdollistavat luovuuden. (Muuten kuin antamalla täysin prosesseista vapaata aikaa luovuudelle.)
Käsittääkseni prosessihan pyrkii rajaamaan ja lokeroimaan monimutkaisen ilmiön. Ajatuksia ei voi tunkea prosessin läpi.
Eikö prosessit silloin sovi parhaiten rutiineihin, jotka vaativat täsmällisyyttä, EI nopeaa reagointia ja holistisuutta?
Admin
testataan
Admin
testataan
Heidi Toivonen
Kiitos paljon kommentistasi, Eero. Monissa työyhteisöissä vaalitaan nykyisin luovuutta ja innovatiivisuutta, joissa taustaoletuksena on usein se, että aikaa on. Samaan aikaan kuitenkin nopeus on valttia ja kiire on, toimenkuvasta riippumatta, läsnä lähes kaikkialla.
Kiireen ajatellaan usein tappavan luovuuden, mutta sen ei tarvitse olla niin. Prosessit voivat – parhaimmillaan – mahdollistaa luovuuden tässä hektisessä tekemisessä.
Prosessien ja luovuuden ei mielestäni tarvitse olla toisiaan poissulkevia. Päinvastoin; onhan luovuus itsessäänkin usein prosessi, johon yhdistyy jonkintasoinen tavoitteellisuus. Ei siis pidä turhaan pelätä prosessi-sanan käyttöä luovuuden yhteydessä.