Toimittaja Tuomo Pietiläinen tunnetaan viestijiöiden parissa, sillä viime kesänä hän antoi ammattilaisille negatiivisen nimityksen: viestintäkyylä. Ala kohahti, mutta jätti asian sikseen. Yksittäisen toimittajan tokaisuista ei pidä provosoitua. Eilen toimittaja Pekka Mykkänen heitti vettä kiukaalle (HS 2.2.2014). Viestintäosasto on hänen mukaansa toimittajalle enemmän haitta kuin apu. Viestintäosasto toimii toimittajan mukaan ikävänä portinvartijana. Lisäksi viestijä antaa totuudenvastaista tietoa. Jutussa ollaan huolissaan, että viestijöiden määrä kasvaa, mutta toimittajien pienenee.
Mistä näissä viestinnän kimppuun käyvissä kommenteissa oikein on kysymys? Onko oikein, että yksittäiset kokemukset leimaavat koko alaa?
Toimittaja on tiedottajan asiakas
Viestinnän ammattilaisen tärkeimpiin tehtäviin kuuluvat mediasuhteet. Kun toimittaja soittaa tiedottajalle, tiedottaja tekee varmasti parhaansa palvellakseen häntä nopeasti ja täsmällisesti. Hän myös kansainväliseen tapaan auttaa firmansa spokespersoneiksi valittuja, kuten toimitusjohtajaa, tarjoamalla tausta-apua, kun toimittaja haastattelee. Hänelle maksetaan siitä työstä. Toimittaja kokee viestijän kuitenkin kyttääjänä.
Viestijä myös antaa tietoja ja korjaa virheitä, jos saa toimittajan jutun nähtäväkseen. Tämän avun tärkeyden Mykkänenkin artikkelissaan myönsi. Muuten viestintäosaston tärkeyttä kyseenalaistetaan. Tämä kertoo siitä, että toimittaja ei tiedä mitä kaikkea muuta viestintäosasto tekee. Mutta se on toinen tarina. Siirrytään kyyläämiseen.
Totuudesta
Mykkäsen jutusta saa kuvan, että viestijän tehtävänä on antaa totuudenvastaisiakin tietoja. Jos tiedottaja sellaista tekisi, hän saisi potkut. Jos häntä pyydettäisiin valehtemaan, hän todennäköisesti vaihtaisi työpaikkaa. On vaikea tietää, mitä ”kyylä”-nimitys kullekin tarkoittaa, mutta jonkinlaisesta epäeettisestä se kielii. Toimittajia sitovat journalismin eettiset ohjeet, mutta myös viestijöillä on omat eettiset ohjeensa.
Väitän, että pienessä yhteiskunnassa paitsi toimittajien, myös kaikkien muiden ammattiryhmien on pakko hoitaa asioita kunnolla ja eettisesti. Erityisen tärkeää oikeellisuus ja eettisyys on viestinnälle, joka toimii muun muassa arvopaperimarkkinalakiin nojaten.
Kenellä sitä valtaa on?
Media tarttuu herkästi asioihin ja nostaa otsikoita. Otsikot leimaavat joskus ihmisiä ja yrityksiä. Tästä on tullut jonkinlainen pelote yhteiskunnassa. Poliitikot puhuvat tästä, toimitusjohtajatkin koettavat elää elämäänsä ja hoitaa tehtäväänsä mahdollisimman hyvin, ettei tule sanomista.
Toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti jokin aikaa sitten kolumnin, jota retweetattiin ahkerasti. Saarikoski myönsi, ettei mediamyllytyksessä ole toimittajallakaan aina kivaa. Yksilön ja hänen perheensä maineeseen vaikuttava kohtalo voi tuntua toimittajastakin lopulta kohtuuttomalta. Meillä on Suomessa ihan liian monta esimerkkiä siitä, että julkisuus on kohdellut armottomasti.
Julkisuuden keilaan kärjistetyn negatiivisesti nostettu on miesmuistiksi asti leimattu. Rankan tuomion voi saada kansainvälisesti verrattuna kohtuullisen pienestäkin rikkomuksesta.
Medialla on hurjasti valtaa pienessä maassa, jossa kaikki lukevat samoja lehtiä. Pelko rajoittaa sanan- ja ilmaisuvapautta. Viestijät ovat erittäin varovaisia tekemisissään ja puheissaan: pyrkivät varmistamistaan varmistamaan, että kaikki on oikein. Varovaisuus on käsinkosketeltavaa. Minun on pakko kysyä kansalaisena, eikö toimittajan tarvitse pelätä mitään?
Samassa veneessä sittenkin
Viestijä tekee taustatyötä aivan samaan tapaan kuin toimittaja. Hän teettää tutkimuksia, haastattelee, lukee ja ajattelee. Firman asioita kirjoitetaan tietenkin firman näkökulmasta, mutta aina asiakkaita, viime kädessä kansalaisia ajatellen. Toimittaja palvelee lukijoitaan. He ovat lehteä julkaisevan firman asiakkaita ja niin ikään kansalaisia. Päämäärä jakaa tietoa on perimmältään sama.
On kurjaa, että laajalevikkisen päivälehden palstoilta huokuu epäluottamusta viestijöitä kohtaan. Uskoisin, etteivät kaikki toimittajat yhdy näkemykseen. On myös hyvä kysyä, onko tehty tutkimuksia siitä, että toimittajia on huijattu tai kyylätty viestintäyksiköistä käsin.
Me viestintäammattilaiset emme ole toimittajien vihollisia. Haluamme soutaa samassa veneessä eli tarjota asiakkaille ja kansalaisille monipuolista tietoa syy- ja seuraussuhteineen. Vaikea uskoa, että ihminen valitessaan viestinnän oppiaineen korkeakoulussa ajattelee pääsevänsä huijaamaan, kyttäämään tai kyyläämään toimittajien työtä.
Twitterissä keskusteluun ovat osallistuneet aktiivisesti niin viestijät kuin toimittajatkin. Monipuolisia näkökulmia ovat tuoneet muun muassa @EYrjola, @reijoruokanen, @anuheinonen, @TainaPieski, @PasiKivioja, @HeliVeripaa, @noraelers, @HarriSaukkomaa, @NinaAlivirta, @topimanu, @Petri2020, @JukkaLaikari, @Valeproffa, @leenamarit @AnttiIsokangas & @MarjutJoensuu.
Lisää artikkeleita tältä kirjoittajalta:
- Uteliaana uusiin horisontteihin
- Ajattele isosti pienissäkin teoissasi
- Työelämässä pärjää viestimällä, ei kiusaamalla
Avainsanat: eettisyys, media, viestintä, viestintäkyylä
Kirjoitettu 3.2.2014
Yhteistyökumppanit
KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN
Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi
Keskustele aiheesta "Kun viestijästä tehtiin kyylä"
Reija Hyvärinen
Hyvä kirjoitus, Elina! Kiitos tästä. Itse toimin viestintäjohtajana yrityksessä, joka on olemassa sananvapauden vuoksi. Meillä Ylessä viestintäjohtaja auttaa mediaa ja journalisteja, myös sähköisiä välineitä, Ylen omat toimittajat mukaan lukien, hankkimaan ja julkaisemaan oikeita tietoja Ylestä. Joskus tilanne menee myös niin päin, että julkisuuden pyöritykseen joutunut yleläinen toimija tai toimittaja saa sparrausapua yhtiöviestinnästä. Olen ajatellut, että yksi syy tähän kuvaamaasi ilmiöön, viestinnän kimppuun käymiseen, on myös journalismin muutos. Toimittajien työ ja toimiala, typaikkoineen, on rajussa muutoksessa, jolle ei loppua näy. Moni asia hakee uutta muotoaan ja kipuilu voi näkyä myös nähdynlaisena kirjoitteluna.
Team Pilkun paikka
Kiitos Reija kommentista. Moni muukin, juuri äsken alan professori, on lähettänyt samankaltaisen viestin: tässä nimittelyssä ja vastakkainasettelussa on kysymys mediamurroksesta johtuva kipuilu. Jos oma tai kaverin palli on uhan alla, syntyy negatiivisia tunteita. Toimittajia on Suomessa edelleen kymmeniä tuhansia, meitä viestijöitä (joukossa paljon entisiä toimittajia) vain parisen tuhatta. /Elina
Hannes Mäntyranta
Muuten OK, mutta toimittaja ja viestintäihminen eivät kyllä mitenkään ole samassa veneessä, vaan päinvastaisessa. Viestinnän tavoitteet ovat melkein kaikessa likimain päinvastaiset kuin journalismin. Ihan vaan esimerkiksi: viestinnällä on aina viestinnän ulkopuolinen tavoite, kun taas journalismissa sellaiset on jopa julistettu epäeettisiksi. Kirjoitin aiheesta kesäkuussa enemmän tänne: http://www.kkostaja.blogspot.fi/2013/06/journalistin-ohjeet-lattiarattina.html
Elina Melgin
Hyvä Hannes, sanot ”viestinnällä on aina viestinnän ulkopuolinen tavoite”. Minulle ei kyllä avaudu. Mitä epäeettistä näet siinä, kun kunnan viestijä koettaa kertoa kuntalaisille, että paikkakunnan vesi on saastunutta tai kun yliopiston viestintä kertoo medialle juuri julkaistun tutkimuksen tuloksista? Olisiko kummassakin esimerkissäni ihan viattomasti päämäärä viestiä tärkeästä asiasta kansalaisille joko suoraan tai paikallisen/valtakunnallisen median avulla? /Elina
Hannes Mäntyranta
Tarkoitan sitä, että viestinnällä pitäisi aina olla joku muu tavoite kuin viestintä sinänsä. Esimerkiksi sellainen viestinnän tavoite, että tehdään esite (jota näkee aina silloin tällöin), on minusta aika höhlä asia tavoiteltavaksi, mitä sitä tavoittelemaan, senkun tekee vaan. Sen sijaan pitäisi miettiä, mihin vaikutukseen sillä esitteellä pyritään, ja jotta asiassa olisi järkeä, tämän vaikutuksen olisi hyvä olla tekoja, jonkun muun kuin viestintäosaston tekoja, eikä esimerkiksi asenteita, sillä asenteilla maailma ei muutu, se muuttuu vain teoilla. Kun taas journalismissa tavoitteellinen vaikuttaminen, esimerkiksi politiikkaan (vaikka sitäkin tietenkin näkee), on jopa julistettu epäeettiseksi, siis Journalistin ohjeissa. ”Mitä epäeettistä näet siinä…” -kysymykseen vastaan, että en mitään. En yrittänyt ottaa kantaa sen kummemmin viestinnän kuin journalisminkaan eettisyyteen sinänsä. Sanon vain, että ne ovat fundamentaalisesti erilaista toimintaa.