Perussuomalaisten Sampo Terho sanoo, ettei hän ole eturivin poliitikko, mutta ei häntä tuntemattomaksikaan voi sanoa. Helsinkiläinen Terho on ollut Euroopan parlamentin jäsen vuodesta 2011 ja häntä on totuttu näkemään myös kotimaan poliittisessa keskustelussa – siitäkin huolimatta, että hänen työnsä on Brysselissä. Ennen uraansa poliitikkona Terho toimi muun muassa tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa. Nyt hän haluaa jatkaa uraansa eduskunnassa.

Sampo Terho, miksi pyrit eduskuntaan?

– Syitä on useita. Kotimaan tilanne on sellainen, että se kiinnostaa vielä Euroopan parlamenttiakin enemmän. Ennen kaikkea kotimaan taloustilanne suorastaan kutsuu apuun. Kyllä myös henkilökohtaiset syyt painavat, koska olen asunut nyt melkein neljä vuotta vaimosta erillään, koko ajan Helsingin ja Brysselin väliä lentäen.

Pääsit läpi eurovaaleissa 2014. Tiesitkö asettuvasi ehdolle eduskuntavaaleissa jo silloin?

– Pitkään kyllä mietin, että lähdenkö ehdolle, mutta en ollut päättänyt asiaa ennen eurovaaleja.

Millaisia asioita haluat erityisesti edistää, jos sinut valitaan?

– Kaikista keskeisin teema on talous. Toinen teema koskee Helsinkiä – tai kyllä se jonkin verran muutakin Suomea koskee – eli maahanmuutto. Kolmas teema tulee kansallismielisyydestäni: suomalaisuus voimavarana sekä henkisenä tukena ja turvana tällaisina vaikeina aikoina.

Miten arvioisit poliittista viestintäkulttuuria Suomessa? Miten sitä tulisi kehittää?

– Suomen poliittinen viestintäkulttuuri on hyvin hillittyä. Suomi on ollut toisiaan muistuttavien puolueiden konsensusyhteiskunta, jota vasta Perussuomalaiset ovat murtaneet. Monessa muussa Euroopan unionin jäsenmaassa sekä suvaitaan että haetaan jopa liioitellun jyrkkää vastakkainasettelua. Tuo puhetapa on tulossa EU:sta Suomeen.

– Jos pitäisi sanoa jokin maa malliksi, niin mielestäni brittiläinen poliittinen viestintä on hyvää: se on pääosin sivistynyttä, selväjärkistä ja hyvin räiskyvää. Britit eivät EU:ssakaan säästele sanojaan julkisesti, mutta tiedän, että he pystyvät kulissien takana keskustelemaan asioista. Suomessa ei kuitenkaan vielä kaivata brittiläisen tason provosointia. Tuskin sitä kovinkaan moni äänestäjäkään haluaa. Ärsyttäminen ei istu suomalaiseen politiikkaan.

– Oikeastaan suurin Euroopan parlamentin poliittisesta kulttuurista saamani oppi liittyy viestintään: asioiden sanominen suoraan. Se sopii hyvin meille perussuomalaisille, koska haluamme sanoa asiat suoraan ja mahdollisimman yksinkertaisesti.

Keitä poliitikkoja arvostat viestijöinä?

– En ole itse provokaattori, mutta ihailen britti Nigel Faragea, joka on legenda provosoinnin saralla. Mutta Faragekin on mielestäni joskus mennyt liian pitkälle, koska liiallinen provosointi polttaa työsuhteetkin. Myös Timo Soini on ollut näytöiltään aivan omaa luokkaansa. Pidän myös Sauli Niinistön tyylisestä vähäeleisestä ja suomalaisesta tyylistä. EU:sta pitää mainita myös eläväinen puhuja, liberaaliryhmän puheenjohtaja Guy Verhofstadt.

Miten suhtaudut vaikuttajaviestintään – tai lobbaukseen? Onko se osa demokratiaa?

– Euroopan parlamentin talousvaliokunnan jäsenenä olen ollut lobbauksen kanssa paljon tekemisissä. Se on ihan eri peliä kuin täysistunnot. Suomessa ajatellaan vielä, että pitää lähettää diplomi-insinööri selittämään tekniset yksityiskohdat poliitikolle, mutta tehokkaampaa on lähettää paikalleen ammatikseen niitä asioita selittävä ihminen – siis lobbari. Olisi hyvä, jos lobbausta tekisi vaikuttamisen ammattilainen.

– Kyllä lobbaus on tärkeä osa demokraattista järjestelmää. Kuka muuten pystyisi haalimaan kasaan kaikki eri näkemykset? Ei se jää ikinä epäselväksi, että kyseessä on jonkin tahon oma näkemys.

– Kieltämättä raha on lobbauksessa eriarvoistava tekijä. Mielikuva siitä, että lobbaus on poliitikkojen voitelemista, on minun kokemukseni mukaan kuitenkin väärä. Sitä saattaa tapahtua, mutta kuitenkin pienessä mittakaavassa.

– Ei se kuitenkaan täysin tuulesta temmattu ajatus ole, että lobbauksen määrä voi vaikuttaa enemmän kuin laatu – tosin myös kielteisesti. Esimerkiksi tupakkateollisuus lobbasi taannoin mentolisavukkeiden kieltämistä vastaan ja sain siihen liittyen satamäärin identtisiä sähköposteja. En ollut itse sitä mieltä, että EU:n olisi pitänyt kieltää mentolisavukkeet, mutta lobbauskampanja ärsytti silti.

Kuinka tärkeä on vahva henkilöbrändi poliitikolle? Entä sinä ja puolueesi brändi?

– Sitä kai politiikka on – itsensä ja puolueen brändäämistä. Politiikassa on monia samoja asioita kuin liike-elämässäkin, kuten maineenhallinta, joka on ollut meille Perussuomalaisille erityisen haasteellista. Perussuomalaisten brändäyksen suurin ongelma on ylittää mielikuvat.

– En usko, että Perussuomalaisten yksittäisten jäsenten aiheuttamia maineongelmia olisi voinut välttää. Se on ollut vääjäämätön seuraus, kun puolue on kasvanut nopeasti.

– Isoin ongelma on, että emme ole saaneet kerrottua omaa tarinaamme tavallisista suomalaisista, jotka saatiin kotisohvilta mukaan kansanliikkeeseen ja omistautumaan puolueelle, jota arvostellaan julkisuudessa jatkuvasti. Meidän tarina tavallisen kansan vallankumouksesta on jäänyt piiloon ja vastaavasti mielikuva arveluttavan, rasismin kanssa flirttailevan aineksen noususta on levinnyt.

Millaisia viestintäkanavia sinä käytät vaalikampanjassasi?

– En osta juurikaan mainoksia, mutta kirjoitan paljon nettiin. Suora kosketus kansaan on Perussuomalaisten kaltaiselle kansanliikkeelle tärkein tapa viestiä. Netti ja tori ovat tärkeimmät. En usko, että Perussuomalaisten nopea nousu olisi ollut mahdollista ilman nettiä.

Pitkään odotetut some-vaalit siis käytiin jo vuonna 2011?

– Osittain kyllä. Ainakin sosiaalinen media on jo integroitu poliittiseen järjestelmään. Omalta osaltani ne olivat jo eurovaalit 2009, kun pääsin mitättömällä 5 000 euron budjetilla varasijalle kirjoiteltuani paljon nettiin ja kirjoitusten levittyä siellä.

Mikä on sinulle median kuluttajana kaikkein mieluisin viestintäkanava?

– Kotimaan media netissä on ollut tärkein Brysselissä ollessa. Facebook ja Twitter ovat minulle puhtaasti työvälineitä, eikä minulla ole esimerkiksi lainkaan henkilökohtaista Facebook-profiilia.

Mikä on pahin viestinnällinen mokasi?

– Kerran olen joutunut selittelemään asioita jälkeenpäin. Se koski julkaisemaani talousohjelmaa muutama vuosi sitten. Syytän tosin osittain mediaa – tai yhtä yksittäistä Ylen toimittajaa – väärän käsityksen laittamisesta liikkeelle. Hänelle sanottiin kolme kertaa kasvotusten ja tekstiviestillä, että talousohjelma on minun henkilökohtainen ohjelmani, ei Perussuomalaisten. Iltauutisissa siitä oli kuitenkin tullut Perussuomalaisten ohjelma, enkä voi käsittää sitä vahingoksi.

– Ymmärrän kyllä toimittajanäkökulmaakin. Jos annat poliitikon vain jauhaa, niin ei päästä koskaan ikäviin yksityiskohtiin vaan puhutaan pelkästään poliitikon päässä olevasta onnelasta.

– Kyllä media toisinaan vääristelee poliitikkojen puheita, mutta ei se ylitsepääsemätön ongelma ole.