Idea artikkeliin sai alkunsa Kati Sulinin Pilkun paikassa julkaistusta asiantuntija-artikkelista Tervetuloa tarinankerronnan aikakauteen.

Eläköön tarinat – mutta entä jos niistä puuttuu se oleellinen?

Olen vakuuttunut samasta asiasta, josta Kati Sulin kirjoitti artikkelissaan ”Tervetuloa tarinankerronnan aikakauteen”: Tarinankerronnan taito on nyt arvossaan ja jopa muotia. Asiakaslehtiä ja muita yritysjulkaisuja työkseen tekeville, kuten minullekin, tämä on tietysti ilouutinen: viimein aletaan yleisesti nähdä ja oivaltaa se, mistä on itse kohkannut iät ja ajat: uskokaamme tarinan voimaan lehdenteossa sen sijaan, että tuputamme ja kehumme. Ethän itsekään pidä siitä, jos joku haluaa päättää puolestasi, mitä sinun pitäisi ajatella?

Tarinaan luottaneet vakuuttuvat niiden toimivuudesta yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun omaan asiakaslehteen alkaa tulla kiittävää palautetta. Lukijat ilahtuvat, kun yritysjulkaisusta löytyy aitoa luettavaa. Sellaista, joka kiinnostaa lukijaa hänen omista lähtökohdistaan, eikä pelkästään lehteä kustantavan yrityksen lähtökohdista. Sellaista lehteä kustantava yritys myös saa lukijan silmissä uudenlaista arvostusta.

Hyvin kerrotut ja koskettavat tarinat herättävät meissä tunteita. Tunteet piirtävät asiat mieleemme niin, että muistamme ne. Tarinat myös muokkaavat käsitystämme lehteä julkaisevasta tahosta. Hienosti sanottuna tämä on yrityksen brändin muokkaamista. Arkisemmin sanottuna kysymys on mielikuviin vaikuttamisesta. Joka tapauksessa kyse on varsin merkittävästä asiasta: onhan asiakaslehti tutkitusti yrityksen tehokkain viestintäkeino.

Aito tarina huomataan, ilmestyipä se sitten aikakaus-, sanoma- tai asiakaslehdessä. Intian suurin sanomalehti, Times of India, otti taannoin yhteyttä toimitukseemme ja pyysi saada julkaista Finavian Via Helsinki -asiakaslehdessä olevan jutun Unelmista. Yritysjulkaisussa ilmestynyt laaja artikkeli haluttiin siis sanomalehteen, jota lukee 4,2 miljoonaa ihmistä. Aito journalismi toimii yli rajojen.

On hienoa, että yhä useammassa yrityksessä uskotaan tarinan voimaan, mutta pelkkä hyvä tekninen tarinankerronnan taito, kohderyhmien huolellinen kartoitus ja lukuisat tarinan välittämisen (ja jatkamisen) kanavat, uusimpana sosiaalinen media, ovat kuin keisarin uudet vaatteet, jos tarinasta puuttuu sen ydin: sielu ja henki.

Tarinankerronnan taito on vaikea laji. Haastavinta on se, että kukaan ei pysty kertomaan itseään suurempaa tarinaa. Kertojan rajoina ovat hänen oman oivalluksensa ja elämän ymmärryksensä rajat. Hyvä toimittaja ei pudota tekstistään pois vaikeita, mutta mielenkiintoisia ja uusia asioita, vaikkei niitä itse ensi kuulemalta ymmärtäisikään. Hän tietää, että mitäänsanomattomia tarinoita on maailma täynnä – eikä halua kirjoittaa niitä itse lisää.

Tarinasta voi puuttua sielu myös siksi, että on niin äärimmäisen vaikeaa ajatella ja uskaltaa elää joka hetki tuoreesti. Olemme sidottuja sääntöihin ja opittuihin rajoihin sitä oikeastaan edes tiedostamattamme.

Katselin taannoin erään ystäväni maalauksia. Ne olivat mielenkiintoisia, etenkin, kun hän selosti minulle ideansa. Muutaman lauseen myötä tauluista aukesi ikään kuin toinen ulottuvuus. Arvelin, että jos näyttelyyn laittaisi taulujen alle pienen tekstin, huomattavasti useampi voisi nauttia niiden oivalluksista ja sanomasta. Samalla taiteilija saisi isomman yleisön. Ystäväni piti ajatustani mahdottomana, sillä taiteilijan ei kuulu selittää taulujansa. Yleinen käsitys on, että kriitikkojen tai taiteen tuntijoiden lisäksi vain jotkut harvat ihmiset ymmärtävät ja osaavat lukea taideteoksia – ja näin kuuluukin olla.

En voi olla pohtimatta, onko tässä kysymys lähinnä oligarkian aseman säilyttämisestä, harvainvallasta, jolla ei ole mitään tekemistä taiteen perimmäisen tarkoituksen kanssa? Juutummeko opittuun ja kadotamme samalla kyvyn nähdä tuorein silmin?

Kuitenkin innovaatiot syntyvät aina toisin näkemisestä.

Millaisia sitten ovat hyvät tarinat? Parhaat niistä ovat nimenomaan silmiä avaavia, ne saavat katsomaan maailmaa uudella tavalla. Parhaat tarinat eivät vanhene vuosikymmenten tai vuosituhansienkaan kuluessa, koska ne puhuvat ihmisyyden ytimessä olevista asioista: elämästä, kuolemasta, onnesta, surusta, rakkaudesta – sanalla sanoen: ihmisenä elämisen dilemmasta, elämästä – joka koskettaa meitä kaikkia riippumatta rodusta, iästä, ammatista, asuinpaikasta tai sukupuolesta.

Hyvä tarina ei aina ole lukijalle helppo. Tarina ei vain viihdytä, vaan voi myös satuttaa, aiheuttaa lukijalleen kärsimystä, kuten vaikkapa Oscar Wilden Onnellinen Prinssi tai Gahlil Gibranin Profeetta. Kärsimys ei ole itsetarkoitus – mutta tarkoitus kärsimyksellä silti tarinoissa on: se herättää meissä oivalluksen hengen, saa meidät näkemään itsemme ja sitä myötä maailman toisella tavoin. Hyvä tarinankertoja tietää, että ihmisen perimmäiseen luontoon kuuluu, ettei hän yleensä muutu vapaaehtoisesti, vaan vasta pakon edessä. Kärsimys voi siis olla viisaan silmissä lääke.

Viisaat sanovat myös, että maailmaa ei voi muuttaa vaatimalla muita muuttumaan. Vain itse muuttumalla voimme saada todellista muutosta aikaiseksi. Itsensä uudella tavalla näkeminen on aina kaiken muutoksen ydin. Se on mahdollisuutemme. Voimme jakaa kokemuksia ja oivalluksia tarinoiden kautta toisillemme. Hyvät tarinat voivat sulattaa ja muovata meitä uudenlaisiksi, jos antaudumme niille. Tarinat voivat todella muuttaa maailmaa – muuttamalla meitä.

Eläköön hyvät tarinat!