50 vuotta täyttäneet kokevat elämässään suurempaa päivittäistä iloa kuin nuoremmat aikuiset. Näin väittää vuosi sitten julkaistu amerikkalaistutkimus, jonka mukaan vanhempana ihminen ei enää muistele – tai muista – kielteisiä asioita yhtä hyvin kuin nuoremmat.

Väittämä perustuu yli 340 000 ihmiselle tehtyyn tutkimukseen. Voisin lyödä vetoa siitä, että ryhmään ei ole päästetty yli 50-vuotiaita viestinnän ammattilaisia, jollainen olen itsekin.

Minua nimittäin ahdistaa, ja syynä on sosiaalinen media. Erityisesti minua häiritsee sosiaaliseen viestintään liittyvä kohdentamaton, epäkielinen hölötys, jossa asiasisällöllä ei näytä olevan mitään merkitystä. Silti olen Facebookissa, minulla on Twitter-tili ja käytän LinkedInia.

Johdan 250 hengen vahvuista mediaorganisaatiota julkisyhteisössä. Puolet henkilöstöstämme on kaltaisiani kalkkiaivoja ja on minun laillani oppinut ammattinsa takomalla kirjoituskoneen näppäimiä.

Työntekijöiden toinen puoli sen sijaan suurin piirtein elää verkossa. Heistä monet eivät edes tiedä miltä ’kirjoituskone’ näyttää. Sosiaalisen median käyttöönotosta on nopeasti tulossa koko organisaatiomme haastava, ja sitä jyrkästi jakava, hanke.

Sosiaalinen media antaa jokaiselle mahdollisuuden olla sisällöntuottaja ja siksi on helppo ymmärtää, että se on muutamassa vuodessa mullistanut viestinnän rakenteet.

Kaupallisella puolella ja yksityishenkilöiden kesken hyvin toimivaa sosiaalista mediaa on kuitenkin haastavaa tuoda hierarkkiseen julkisyhteisöön.

Työnantajani, Euroopan Unioni, on sääntöyhteisö. EU voi tehdä asioita vain niissä puitteissa, jotka jäsenvaltiot ovat sille luoneet. Tästä seuraa, että unionin toimintaa pyörittävä virkakoneisto on hyvin hierarkkinen rakenteeltaan. Puheoikeus kuuluu pyramidin huipulle, josta käsin sitä delegoidaan säästeliäästi alaspäin. Tavallinen virkamies saa antaa lausuntoja julkisuudessa vain esimiehen luvalla ja ennakkotarkastuksella.

Käytännössä kehitys on jo kauan aikaa sitten nakertanut voimassaolevat säännöt ontoiksi. Kaikki myöntävät ristiriidan olemassaolon, mutta sääntöjen sopeuttaminen teknologian vapauttaman todellisuuden mukaisiksi ei ole lainkaan yksinkertaista.

Kysymys ei ole vain viestinnästä. Mihin rajaan saakka ja kuinka nopeasti uudet välineet mullistavat kaiken käytännön työnteon? Joko piankin voimme korvata osan EU-neuvoston työryhmien kokouksista verkko-osallistumisella? Miten salassapito ja yksityisyyden suoja turvataan virallisissa yhteyksissä? Kuka saa edustaa organisaatiota ja miten palautteet käsitellään? Millä tavoin julkisyhteisön viestintärakenteen uusinvestoinnit rahoitetaan? Missä kohdassa hyperavaruutta kulkee teknologiasta ja viestinnän sisällöstä vastaavien osastojen välinen raja-aita?

Suurin haaste organisaatiollemme on sisäisen muutoshalun- ja valmiuden rakentaminen. Tavalla tai toisella sääntöjen jäykkyyksiin on aina löydettävissä ratkaisu. Yhä useammat johtajat tajuavat sosiaalisen median merkityksen ja sen, että uudessa ympäristössä ei voi mielekkäästi toimia, jos sanoman sisältö täytyy jatkuvasti määritellä ylätasolla. Kuitenkin ammattitaitoisen, mutta ikääntyvän henkilöstön uudelleen kouluttaminen on aivan valtava haaste.

Olen varma, että meilläkin useimmat työntekijät ymmärtävät, että vuorovaikutteinen viestintä on todellisuutta. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin tunnetason hyväksyntä tai sisäistäminen. Moni sallii vieläkin itsensä uskoa, että tämäkään ohimenevä villitys ei lopulta minun työhöni syvemmin vaikuta. Ihmiset pelkäävät välineorjuutta ja sitä, että kaikesta tästä ainoaksi pysyväksi jää ohimenevyys.

Olen asettanut itselleni tavoitteeksi koko henkilökunnan motivoimisen ja koulutuksen. Virkajärjestelmän hierarkiaa on kunnioitettava, mutta sen sisältä on vapautettava organisaation muutosvoimat ikään, tehtävään ja asemaan katsomatta.

Ihmisiä on myös kannustettava yrittämään uutta. Vaikka sosiaalisen median mukanaan tuoma uusi sanomisen vapaus sisältää riskejä, on johdon nähtävä se myönteisenä asiana. Sosiaalisen median täysimittainen hyödyntäminen edellyttää luovuuden vapauttamista, ja luominen perustuu erehtymiselle.

Avainsanat: ProComma 1/2011