Jaa artikkeli:

Kahden suomalaisen sieppaus joulukuussa 2012 ja vapautuminen toukokuussa 2013 olivat sekä viranomaisille ja tiedotusvälineille uudenlainen tilanne. Viranomaisviestintä on pääsääntöisesti julkista. Median tehtävä on välittää tietoa. Tässä tapauksessa molemmat osapuolet joutuivat muuttamaan toimintaansa.

Kaappaustapaus edellytti viranomaisilta sekä kansallista että kansainvälistä yhteistyötä ja viestintää äärimmäisen herkässä asiassa. Jemenin sekava tilanne, sen epäluotettava media ja jatkuvat huhut lisäsivät viestinnän haasteita. Viranomaiset pitäytyivät hyvin niukassa viestintälinjassa, koska kotimaisissa tiedotusvälineissä julkaistavat tiedot voisivat päätyä sieppaajien käsiin ja näin vaikuttaa kaapattujen turvallisuuteen.

Siepattujen tausta loi mielenkiintoisen tilanteen. Miehen upseerikoulutus olisi selkeä vaaratekijä ja naisen työ suuryrityksen palveluksessa saattaisi nostaa mahdollisia lunnasvaatimuksia. Toisaalta juuri kaapattujen tausta vaikutti siihen, että suomalaiset tiedotusvälineet päättivät olla julkaisematta siepattujen henkilötietoja – viranomaisten vetoomuksen mukaisesti – vaikka kaikilla keskeisillä tiedotusvälineillä oli nämä tiedot käytössään. Median haastattelemat tutkijat ja asiantuntijat auttoivat luomaan kokonaiskuvaa Jemenin tilanteesta, olosuhteista ja vastaavista kaappauksista. Jemeniä koskevassa huhujen viidakossa he muistuttivat mediaa säännöllisesti myös lähdekritiikistä.

Kun siepattu pariskunta vapautettiin, vapautui myös paljon median asian tiimoilta kokemaa painetta. Tiedotusvälineet olivat täynnä spekulaatiota kaapattujen matkustusmotiiveista, toimeksiantajasta, viranomaisten varoituksista, vapautusoperaatiosta ja tietysti mahdollisista lunnaista. Itävaltalaisen kaapatun kotimaan media syötti aiheita myös suomalaisen median agendalle. Ihmeteltiin kaapattujen erilaisia kertomuksia vankeusajalta ja Kurier-lehden nimettömän lähteen väitettä, joka kritisoi Suomen viranomaisten toimia.

Lopulta vapautettujen viikko vapautumisensa jälkeen pitämä tiedotustilaisuus antoi vastauksia kysymyksiin, joihin viranomaiset eivät heidän puolestaan olleet voineet vastata. Tiedotusvälineiltä jäi ajoittain huomioimatta se, että viranomainen ei rikoksen yhteydessä voi kertoa yksityiskohtia heidän henkilöydestään tai uhrien kokemuksista. Ne kuuluvat yksityisyyden piiriin.

Viranomaisviestintään vaikuttaa olennaisesti useampi laki ja asetus, joista keskeisiä ovat ainakin Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) ja Asetus viranomaisten toiminnan julkisuudesta ja hyvästä tiedonhallintatavasta (1030/1999). Luottamuksellisuus rajoittaa viranomaisten mahdollisuuksia viestiä. Laissa esitettyjen salassapidon edellytysten täyttyessä viranomaisten kädet saattavat olla viestinnän suhteen jo valmiiksi sidotut. Viranomainen on siis velvollinen pitämään joitakin asioita salassa.

Valtioneuvoston kanslia julkaisi hiljattain uuden häiriötilanteiden ja poikkeusolojen viestintäohjeistuksen. Siinä keskeisintä on periaate, jonka mukaan toimintaa ja/tai tutkintaa johtavat viranomaiset vastaavat viestinnästä sekä muiden viranomaisten ja sidosryhmiensä informoinnista. Muut viranomaiset tukevat viestintävastuussa olevaa.

Erityisesti vapautuksen jälkeistä uutisointia seuratessa ei voinut välttyä huomaamasta, ettei viranomaisten viestejä uskottu. Jäi vaikutelma, että media piti itävaltalaislehden nimettömän lähteen väitettä painoarvoltaan suurempana kuin suomalaisten viranomaisten edustajien henkilökohtaisesti virkavastuullaan antamia lausuntoja. Myös agenttitarinat ja salaliittoteoriat, jotka sopivat paremmin elokuviin kuin suomalaiseen kulttuuriin, saivat jalansijaa. Näitäkin viranomaiset pyrkivät oikomaan järjestelmällisesti parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä, että toimittajien oli vaikea hyväksyä, että asiat olivat niin kuin ne olivat. Oli pakonomaisesti saatava aikaan vastakkainasettelua ja epäilyjä.

Hyvät uutiset eivät myy – epäilyt, arvailut ja vihjailut kyllä.

Voiko viranomaisten viestintä koskaan täysin tyydyttää yleisön ja tiedotusvälineiden tarpeet? Viranomainen häviää usein nopeudessa medialle, vielä useammin sosiaaliselle medialle. Viranomaisten viestinnän on perustuttava faktoihin. Tiedot on aina tarkistettava, huomioitava yksityisyyden suoja, varmistettava tiedonkulku sisäisessä hierarkiassa sekä informoitava sidosryhmät ja vasta sitten lausuttava. Media pystyy halutessaan luomaan mielikuvia. Mielikuvia rakennetaan muun muassa toimittajien käytössä olevilla kommentti- ja näkökulmapalstoilla, joilla spekulaatiota voi tuoda esille pohdiskelun lomassa. Vaikuttavilla ja pysähdyttävillä kuvilla tuetaan viestiä. Mielikuvat vetoavat tunteisiin ja jäävät usein elämään voimakkaampina kuin kylmä faktatieto.

Viranomaisillakaan ei aina ole kaikkea tietoa käytössään. Tässäkin kaappaustapauksessa on hyväksyttävä tosiasia, että kaikkiin yksityiskohtiin ja avoimiin kysymyksiin ei mahdollisesti saada koskaan selvyyttä. Ei edes esitutkinnassa.

Jaa artikkeli:

Lisää artikkeleita tältä kirjoittajalta:

Kirjoittajan arkisto

Avainsanat: , , , , ,

Kirjoittaja toimii valtiovarainministeriössä viestintäjohtajana. Menneisyydessään hän oli Supon ensimmäinen viestintäpäällikkö. Twitter: @LiinuLehto

Yhteistyökumppanit

Gonin/Creative

Keskustele aiheesta "Voiko viranomaisten viestintä koskaan tyydyttää täysin yleisön ja tiedotusvälineiden tarpeet?"

  1. Viranomaisviestintää ohjaa lainsäädäntö. Sen pohjalla on perustuslain 2 §, jonka mukaan kaiken julkisen valtaan käytön tulee perustua lakiin.
    Tämä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että mitään jonkun mielestä arkaa ei saisi tai voisi käsitellä julkisuudessa, ei edes poikkeuksellisessa tilanteessa.
    Viranomaistoiminnan lakisidonnaisuus näkyy myös siinä, että kaiken salassapidon on perustuttava lakiin. Jokaisessa tilanteessa on myös tehtävä erillinen päätös salaamisesta.

    Jemenissä kaapatun pariskunnan tapauksessa oli kohtia, joissa voi perustellusti kysyä, tulkitsivatko viranomaiset, ennen muuta ulkoministeriö, julkisuuslainsäädäntöä liian ahtaasti. Yksityisyyden suoja on pätevä peruste pitää tiettyjä seikkoja salassa, mutta sitä vastassa on toinen perustuslakiin kirjattu oikeus, julkisuusperiaate. Epäselvässä tilanteessa julkisuutta on tulkittava laveasti, ei supistavasti. Siksi julkisuusperiaate on yksittisissä tilanteissa painavampi kuin yksityisyyden suoja.
    Jos – tai kun – suomalaisten viranomaisten viestejä ei aina uskottu, niin syy oli ainakin osaksi viranomaisissa. Tietoa tuli tipoittain ja varovasti. Moneen asiaan saatiin kommentti vasta itävaltalaislehtien julkisuuden aiheuttamssa paineessa, vaikka samat asiat olisi voitu kertoa oma-aloitteisesti.
    Emmekä vieläkään esimerkiksi sitä, miksi pelastusoperaatioon osallistuneiden itävaltalaisten ja suomalaisten kesken oli erimielisyyttä.

    Sinänsä otsikon kysymykseen on helpoo vastata: koskaan eivät kaikki tarpeet tule tyydytetyiksi. Tilanne on kuitenkin parempi viranomaisten kuin yritysten tai muiden yhteisöjen viestinnän kohdalla.
    Viranomaisilla on lakiin perustuva velvollisuus tuottaa ja jakaa julkista tietoa. Yrityksillä tällaisia velvoitteita löytyy oikeastaan vain arvopaperimarkkina- ja osakeyhtiölaeista, ja niitä on paljon vähemmän. Sen vuoksi moni yleisöä tai tiedotusvälineita kiinnostava asia jää piiloon, koska sitä ei haluta kertoa.
    Yritykset voivat viestinnässään myös huijata tai jopa valehdella ilman rangaistuksen pelkoa toisin kuin viranomaiset ja niiden palveluksessa olevat virkamiehet. On tietysti eri asia, onko tämä käytännössä viisasta: paljastuminen valehtelijaksi vie uskottavuutta koko organisaatiolta.

  2. Aivan TJA. Jos jotkut asiat ovatkin yksityisyyteen kuuluvia (laajasti tulkiten) on kaikki viranomaisten toimet kaappaukseen liittyen sen ulkopuolella, eikä niitä ole selvitetty tai avattu lainkaan. Vika on ulkoministeriön ja poliisin! Ja keskeneräisen tutkinnan tekosyy on juuri sitä!

KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN

Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi