Jaa artikkeli:

Huhu kertoo, että suomalainen on laitettava joko metsään, drinkkilasin ääreen tai ulkomaille, ennen kuin juttu luistaa ja kontakteja luodaan. Ensimmäisen huhun paikkansapitävyyden pääsin todistamaan hiljattain käydessäni hakemassa luonnonrauhaa Kolin Herajärven vaellusreitiltä. Luontoäidin helmasta löytyi vapautuneita suomalaisia, jotka innokkaina jäivät kertomaan omia kokemuksiaan polun varrelta ja kyselemään, miten vaellus on sujunut. Hetken luulin olevani jossain muualla kuin Suomessa. Ehkä täälläkin aletaan vihdoin ymmärtää, että toiset ihmiset voivat myös rikastuttaa elämää. Mutta täytyykö sitä todella istua seitsemän tuntia autossa ja raahautua korpeen oivaltaakseen tämän?

Jonkinlainen sosiaalinen häiriötila on nähtävissä myös suomalaisten suosimissa lomakohteissa, joissa kaukana kotoaan oleva suomalainen yhtä eksyneen maanmiehensä löytäessään hautaa tämän ilahtuneen sanatulvan alle. Ja firman pikkujouluissa me suomalaiset kyllä puhumme – yleensä ohi suumme.

Kun stereotyyppinen suomalainen asetetaan työroolissaan kansainvälisille pelikentille, saattaa hän löytää itsensä vierailta vesiltä. ProComin jäsentapahtumassa Monialainen verkostoituminen eurooppalaisessa mediakentässä navigointioppejaan tarjoili Marjukka ”Maucca” Kärki, globaalissa ympäristössä toimiva luksusbrändien PR-asiantuntija. Kärki, jonka edustamiin merkkeihin kuuluvat muun muassa Gucci, Hermes ja Rolex, puhui kohtaamistaan haasteista, alalla vaaditusta asenteesta sekä kyvystä sopeutua ympäristöön, joka ei seuraa Suomessa tavanomaisina pitämiämme viestintäkulttuurin normeja.

”Tavallisia on tarpeeksi!”

Suomalaisille tyypillinen viestintä on kompaktia, mekaanista, faktasisältöistä ja mielellään numeroilla tai muilla laskelmilla verifioitua, jopa kuivahkon virallista. Tällä tyylillä pääsee pitkälle – kotimaisella kentällä. Turhat löpinät ja höpinät eivät meillä kuulu bisnesviestintään, vaan kaiken vuorovaikutuksen keskiössä on itse painava asia. Tuntuu siis jopa hämmentävältä kuulla asiantuntijan suusta, että esimerkiksi amerikkalaisessa viestintäkulttuurissa faktasisältö saattaa olla hyvinkin ohutta, lähinnä ”löpinän” sivumainintana esille tuleva huomautus – jos asiaa ylipäätänsä on edes sisällytetty viestiin.

Suomessa toimivat vuorovaikutusmallit ja -kaaviot voi siis globaalissa kontekstissa heittää suosiolla paperinkeräykseen. Kärjen mukaan kansainvälisellä huipputasolla vaaditaan ennen kaikkea persoonaan ankkuroitunutta ja pelisilmän omaavaa verkostoitujaa. Ilman suomalaisen ajantuhlaukseksi kategorisoimaa small talkia saattaa esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa jäädä moni kontakti viimeistelemättä. Tapaamisessa kuin tapaamisessa tulee henkisesti valmistautua käyttämään 75 % ajasta henkilön perheen voinnista, lapsen englannin opinnoista tai uusimman auton turbo-moottorin ominaisuuksista keskusteluun. Yleensä itse diilin vahvistuminen tulee odottamattomasti nurkan takaa.

Kärjen mielestä kohdekulttuurin tuntemus on suorastaan edellytys siihen, että lentoja kannattaa edes lähteä varaamaan. ”Tavallisia on tarpeeksi”; haaleaksi muistijäljeksi tuskin kukaan haluaa jäädä, joten persoona on laitettava peliin! Yhteistyökumppanien kohtaamista voi pehmittää säilyttämällä tiiviin kontaktin ennen ja jälkeen itse tapaamisen. Jos uusille kontakteille ei lähetä mailia pian tapaamisen jälkeen, sitä voidaan monin paikoin pitää jopa kannanottona: häntä ei kiinnostanutkaan. Kun mieleenpainettavien henkilöiden määrä ylittää oman pään tallennuskapasiteetin rajat, ei apukeinoja kannata kaihtaa: Kärjen laukussa kulkeekin aina pieni musta kirja, johon tapaamiensa ihmisten tuntomerkit ja kiinnostuksen kohteet voi pikaisesti tallentaa vaikka naistenhuonekäynnillä myöhemmässä kirjeenvaihdossa hyödynnettäväksi materiaaliksi.

Pisteet kotiin ja sotkut selviksi!

Vaikka käytöskulttuuria voi ja tuleekin ennalta selvittää, ei itse vuorovaikutus ole koskaan täysin ennalta käsikirjoitettavissa. Dynamiikka etenkin kahden ennestään toisilleen tuntemattoman ihmisen välillä on kuten ihmismieli syntyessään: tabula rasa, taulu, jonka täyttäminen aloitetaan tyhjästä. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa viesti ei ole kaukaisuuteen tempaistu keihäs, vaan pikemminkin tennikseen rinnastettava dynaaminen asetelma, jossa vastustaja saattaa vastata lyöntiin joko palauttamalla pallon odotettuun tai odottamattomaan nurkkaan. Verkostoitujan kyky käyttää pelisilmää on korvaamaton ja pisteen ratkaiseva tekijä.

Parhaankin verkostoitujan pelitaktiikan saattavat sotkea ulkopuoliset häiriötekijät, jotka Kärki nimeää kiteyttävästi sotkuiksi. Niitä sattuu jokaiselle pelaajalle. Sotkun keskellä ei auta jäädä tuleen makaamaan vaan on keskityttävä siihen, miten sotkut selvitetään ja miten jo luodut verkostot pidetään pystyssä. Sotkuja tulee aina ja hyvä verkostoituja on niihin valmistautunut. Selvittämismekanismeja tulee harkita kontekstista riippuen. Suhteita luodessaan juro suomalainenkin saattaa vasten tahtoaan joutua imartelemaan, kyselemään kuulumisia ja heittäytymään mukaan” pinnalliseen” small talkkiin. Ei pidä myöskään unohtaa, että virheet voidaan nähdä myös positiivisina, sillä ne tuovat aina kokemusta ja vain tyhmä toistaa saman virheen kahdesti.

Sopeutuja selviää

Maucca Kärjen opeista voidaan vetää johtopäätös, että perustavanlaatuinen suomalaisuus ja suomalainen ”tehokas” tapa viestiä aukeaa vain toiselle suomalaiselle. Tietoa ja taitoa maastamme löytyy kuitenkin muualle jaettavaksi asti. Kuten Kärki toteaa, Darwinin oppeja lainaten: sopeutuvimmat selviävät. Maailmalla liikkuvan viestijän tai kauppamiehen on tiedostettava, minkälainen vuorovaikutus kussakin kulttuurissa on paikallaan ja toimittava itse sen mukaan.

Jenny Moran kirjoittaa Pilkun paikassa, että englanninkielisen viestinnän merkityksetön sisältö saattaa hyvinkin saada suomalaisen lukijan hakkaamaan päätä seinään. Jossain määrin olisi varmasti hyvä myös maailmalla ”suomalaistua” tai ainakin muistaa, että suomalaiselle viestijälle toimivat kuitenkin varmimmin ne suomalaiset viestit. Myös viestin päämäärä on otettava huomioon: PR ja markkinointikieli ovat luonteeltaan erilaisia verrattaessa perinteineen tiedottavaan journalismiin.

Ei tule kuitenkaan unohtaa, että suomalaisten vuorovaikutus ei ole pelkästään sanallisesti, vaan myös kehon kieleltään ”riisuttua”. Ja mikäli maailmalle halutaan menestystä niittämään, on ainakin jossain määrin – toki juuriaan unohtamatta, saatava se kylmä kankimainen olemus pehmentymään. Moranin mainitsevat soft sanat voisivat löytyä siis samasta työkalupakista mustan muistivihkon kanssa.

Vuorovaikutustaitojen mestariksi ei synnytä tai kehitytä hetkessä, mutta askel kerrallaan voi jokainen kehittää taitojaan omaan tilanteeseensa ja kohdekulttuuriinsa sopiviksi. Aloittaa voi muuallakin kuin metsässä, pikkujouluissa tai Kanarian-lomalla. Entä jos työmatkalla ensi viikolla vaikka tervehtisit iloisesti bussissa viereesi istahtanutta henkilöä?

Onneksi voimme purkaa kaikesta 24/7 verkostoitumisesta ja vuorovaikutuksesta aiheutuneita traumoja jälleen ensi kesänä kesämökillä!

Lue lisää Marjukka Kärjen oivalluksista Noora Kykkäsen Passion for Business -blogikirjoituksesta.

Jaa artikkeli:

Avainsanat: , ,

Kirjoittaja opiskelee sosiaalipsykologiaa Svenska social och kommunalhögskolanissa. Tulevassa gradussaan Haapasta kiinnostaa ennen kaikkea sosiaalipsykologian ja viestinnän yhtymäkohdat. Haapanen piskelijajäsen ja oli harjoittelussa ProComissa kesällä 2010.

Yhteistyökumppanit

Gonin/Creative

Keskustele aiheesta "Vuorovaikutustaitojen mestarit ja monsterit"

  1. Suomalainenhan ei turhaan jorise, se keskustelun hyöty pitää olla selkeästi esillä. Small talk -termissäkin jo kaikuu se, että hyöty on pieni 😉

  2. Hauskaahan on myös se, että juuri tuo “jorisemattomuus” on ehkä yksi niistä harvoista stereotyyppisistä leimoista, joita suomalainen ihan kunnialla kantaa ja ilman suurempaa kiirettä uskomuksen korjaamiseksi. Sehän on melkeinpä jo arvokasta kultturiperintöä, jota näiltä maailmalta tulevilta muutospaineilta pitää suojella;)

KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN

Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi