Vapaaehtoistyöjaksoni Kambodžassa alkaa lähetä loppuaan ja viimeinen kuukausi lähti käyntiin. Paljon on tehty, mutta paljon on vielä tehtävää. Kuluneet neljä kuukautta ovat olleet opettavaisia, ja olen selkeästi kehittynyt viestijänä. On ollut avartavaa kirjoittaa aiheista, jotka ovat täysin erilaisia kuin ne, joiden ympärillä päivittäiset työtehtäväni pyörivät. Olen kertonut asioista omasta näkökulmastani, tunteita säästelemättä.

Etä- ja vapaaehtoistyön yhdistäminen on sujunut hyvin, mutten väitä että se olisi aina ollut helppoa. Aikaero ja kahdeksan tunnin työpäivän päälle tehtävät omat työt Suomeen ovat vaatineet joustavuutta ja luovuutta. Asuinympäristöni on edesauttanut jaksamistani ja positiivisen asenteen säilyttämistä. Kenttämatkat ovat olleet rankkoja, mutta sitäkin antoisampia.

Olen kirjoittanut juttuja nettisivuille, blogeihin, esitteisiin ja lehtiin. Olen haastatellut kyläpankkien johtajanaisia, kyläpankista lainan ottaneita naisyrittäjiä, miinan haavoittamia entisiä sotilaita, HI-virusta sairastavaa naista, nälkäisiä lapsia, kaiken nähneitä vanhuksia sekä ahkeria maanviljelijöitä. Näitä antoisia hetkiä en olisi kokenut työssäni Suomessa. Nämä hetket elävät ikuisesti mielessäni ja ovat jättäneet jäljen myös kirjoittamiini teksteihin.

Kehitysyhteistyön merkitystä pohditaan usein ja siihen kohdistetaan kritiikkiä vielä useammin. Monet epäilevät korruptiota eivätkä usko avun menevän perille. Useat jopa pitävät kehittyvien maiden tukemista pohjattomana kaivona. Huomio tulisi kuitenkin kiinnittää oleelliseen: Kehitysyhteistyön kohteena on aina ihmisiä, joilla on hätä. Konkreettinen esimerkki hädästä voi olla esimerkiksi tarve kaivolle ja puhtaalle vedelle. Kaivoa täytyy pitää kunnossa, ettei se rapistu. Ei riitä, että rakentaa kaivon ja lähtee pois. Kyläläisiä täytyy kouluttaa kaivon käyttöön ja sen puhtaanapitoon, ja heille tulee kertoa puhtaan veden merkityksestä. Parhaimmassa tapauksessa kyläläiset sitoutuvat pienellä summalla kaivon rakentamiseen tai nimittävät tietyt vastuuhenkilöt kaivon ylläpidolle. Näin tehdään kestävää kehitysyhteistyötä.

Samaisen kaivoesimerkin voi tuoda myös viestintään. Yritykset eivät voi toteuttaa yhtä viestintäkampanjaa ja olettaa, että sen jälkeen kaikki hoituu omalla painollaan. Se ei ole kestävää viestintää. Ennen viestintäkaivon rakentamista on myös tehtävä tarvekartoitus ja mietittävä yhdessä ydinviestit. Mitä haluamme kaivon avulla viestiä? Mitä kaivon olemassaolo merkitsee yrityksellemme, henkilöstöllemme ja yhteiskunnalle? Miten varmistamme, että kaivossa on aina puhdasta vettä eikä kukaan kuole janoon?

Lisää artikkeleita tältä kirjoittajalta:

• Viestinnän vapaaehtoisena Kambodžassa

Kirjoittajan arkisto

Avainsanat: vapaaehtoistyö, viestintä