Viestinnän yliopisto-opetusta parjataan usein käytännön puutteesta. Moni siirtyykin työelämään jo opintojen alkutaipaleella. Miten työelämässä sitten selvitään, jos luennoilta käteen jää vain kasa teorioita?
Viestinnän pääsykokeisiin ilmoittautuu joka vuosi sadoittain ihmisiä. Heistä vain 25 hakijaa pääsee sisään. Useimmilla pyrkiminen viekin useamman kierroksen pääsykoerumbassa. Minulla kesti kolme vuotta päästä sisään yliopistolle.
Sisäänpääsy on vähintäänkin hankalaa, ja siksi varmaan osa pettyykin opintoihin. Pettymys ei johdu niinkään opintojen laadusta vaan ennemminkin niiden painopisteestä. Mieli halajaa käytännön tekemistä, mutta tarjolla onkin ranskalaisen sosiologin abstrakteja kuvauksia maailmasta. Päälle ripotellaan kymmenkunta Yle-esseetä, ettei kellekään vain jäisi epäselväksi, kuinka julkisen palvelun media toimii.
Teoriassa eikä Yle-esseissäkään ole mitään pahaa tai huonoa – päinvastoin. Käytännön kurssien vähäinen lukumäärä on kuitenkin kiusallinen puute koulutuksessa. On edelleen mahdollista valmistua viestinnästä tekemättä yhtäkään tiedotetta, uutista, konseptia tai viestintäsuunnitelmaa. Sosiaalisen mediankin käyttö opetellaan itse. Moni huolestuukin jäävänsä ammattikouluista ja ammattikorkeista valmistuvien osaajien jalkoihin työmarkkinoilla.
Silti me viestinnän yliopisto-opiskelijat olemme työllistyneet ällistyttävän hyvin. Ilmeisesti ihmiset ovat myös onnistuneet työssään vähintäänkin kohtalaisesti, sillä useiden opiskelukavereideni opinnot laahaavat tällä hetkellä aikataulusta perässä mainiosti alkaneen työuran vuoksi. Tiedotteet, suunnitelmat ja konseptitkin on opittu tekemään hyvin, vaikkei niitä olekaan yliopistolla sen kummemmin harjoiteltu.
Olennaista on kysyä, olisiko näitä käytännön taitoja opittu yhtä hyvin ilman yliopistoa? En usko. Eräs henkilökohtainen idolini tiivisti tämän ajatuksen hyvin konkreettisen esimerkin kautta: ”Käytäntö ja esimerkiksi kriittinen näkökulma eivät ole toisiaan poissulkevia juttuja. Höyryjunana tiedotetta ja pressiä suoltavaa ajattelematonta tiedottajaa ei halua kukaan töihin.”
Työnantajien kannalta on kuitenkin tärkeä tietää, ettei täältä yliopistolta välttämättä tulla valmis työkalupakki kädessä harjoitteluun tai töihin. Me opimme kyllä, mutta tarvitsemme siihen teidän apuanne.
No, kuinka yliopisto vastaa työelämän vaatimuksiin? Erittäin huonosti, mutta äärimmäisen hyvin. Ammattiin yliopisto ei valmista suoraan, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Sen tarkoituksena on antaa perustyökalut tulevaisuutta varten. Hyvänä lisänä se myös kerää yhteen pienen ja erittäin motivoituneen joukon samanhenkisiä ihmisiä, jotka suorastaan palavat halusta oppia tekemään erilaisia viestinnän töitä. Ja usein oppivatkin varsin menestyksekkäästi.
Käytännön oppiminen työelämässä tuo kuitenkin mukanaan toisenlaisen ongelman. Kun opiskelijat menevät työelämään aikaisessa vaiheessa oppiakseen tekemään viestintää, hidastuu tutkinnon suorittaminen. Osalla se ei valmistu koskaan, mikä puolestaan vaikuttaa koulutusohjelman rahoitukseen ja näin myös opetukseen, kuten käytännön kursseihin.
Työelämä puolestaan saa joukon osaavaa, mutta valmistumatonta työvoimaa. Osa heistä joutuu kuitenkin vielä palaamaan koulun penkille.
Syntyy noidankehä.
Niin yliopisto kuin työnantajatkin toivovat varmasti, että opiskelijat valmistuisivat. Ehkä ratkaisu pitäisi hakea työelämän ja yliopiston vuoropuhelusta. Voisivatko nämä kaksi toimia yhdessä niin, että se tukisi valmistumista tavoiteaikataulussa? Voisiko teorian soveltamisesta olla nykyistä enemmän hyötyä yrityksille?
Helppoa vastausta tuskin on. Yhteistyön kehittämisestä kuitenkin hyötyisivät kaikki kolme tahoa.
Lisää artikkeleita tältä kirjoittajalta:
- Sinä et tiedä, mitä kollegasi tarvitsevat työnsä tueksi
- Lopetetaan arvailu – kysytään suoraan
- 5 asiaa, jotka viestijä voi oppia modernista softakehityksestä
Avainsanat: Media ry, työelämä, viestinnän opiskelu, viestintä, yliopisto
Kirjoitettu 27.1.2014
Yhteistyökumppanit
KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN
Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi
Keskustele aiheesta "Yliopisto ja työelämä – kaksi irrallista maailmaa"
Tarja Chydenius
Kiitos Jani hyvästä ja tärkeästä aiheesta. Samalla vihjasit jo ratkaisuihin, sillä jo tällä hetkellä ammattikorkeakoulujen sopivista ohjelmista valmistuu viestinnän osaajia, jotka osaavat heti kirjoittaa vaikkapa hyviä tiedotteita. Ammattikorkeakouluissa nimittäin koulutetaan käytännön työelämän osaajia, teoriaa unohtamatta.
Suomalaisen korkeakoulun ns. duaalimallin tavoitteet näkyvät jo lainsäännössä ja kouluttajien strategisissa tavoitteissa. Kun moni amk listaa tavoitteikseen tulevaisuuden osaajien ja työelämän kehittäjien koulutuksen sekä aluekehityksen, yliopistojen missio on laajempi yhteiskunnallinen kehitys ja painopiste siten tutkimuksessa.
Moni ammatinvalinnan edessä oleva nuori ei tätä koulutusvastuiden jakoa ja eroa hahmota ja pyrkii siksi omalta kannaltaan väärään paikkaan. Käytäntöä ja teoriaa tarvitaan molempia, ja koulutukseen pyrkivän kannattaakin miettiä tarkkaan, mikä painopiste ja järjestys on omalle oppimispolulle sopivin.
Salli Hakala
Kommentti yliopiston opettajan näkökulmasta. Yliopistollisen opetuksen tehtävänä lienee ensisijaisesti kouluttaa ajattelevia ja kriittisiä ihmisiä, ei valmiiseen formaattiin sisällöntuottajia.
Vaikka viestinnässä tutkimuksen kohteena on useimmiten konkreettisemmin median (esitykset, rakenteet, toimijat) tai organisaatioiden viestintäkäytännöt, opiskelijat helposti kuvittelevat, että tie hyvään viestinnän ammattiin (toimittaja, tiedottaja, viestintäkonsultti ym.) kulkee käytännön harjoituskurssien kautta. Niitä pyydetään jatkuvasti lisää. Helsingin yliopistossa (ml. Avoin yliopisto) jokaiselle viestinnän opiskelijalle on tarjolla sekä toimittajan että tiedottajan harjoituskursseja, sekä talvella että kesällä. Jos luistelee opinnot läpi kirjoittamatta yhtään tiedotetta, silloin on valinnut jotain muuta kiinnostavampaa. Tiedämme, että televisiokurssit täyttyvät heti, vaikka kohta pitää oikeasti kysyä, mikä on televisio?
Yhteiskuntateorioiden ja käsitteiden tarkoitus on antaa opiskelijalle työkaluja, jolla he voivat selittää viestinnän ilmiöitä, paljastaa (median, organisaatioiden ja yksilöiden) käytäntöjä ja valtarakenteita, sekä käyttää teorioita myös ’poliittisena’ toimintana.
Miksi? Jotta he kykenevät korkeasti koulutettuina analysoimaan, miten yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset rakenteet ja prosessit heijastuvat mediasisältöihin ja organisaatioiden toimintaan. Tai pohtimaan sitä, miten yhteiskunnan erilaiset valtasuhteet ja ideologiset kamppailut, eri intressiryhmät ja niiden väliset ristiriidat näkyvät mediasisältöissä ja rakennemuutoksissa.
Viestinnän ammattilaisilta edellytetään myös, että he tuntevat oppialansa historian (viestinnän historia = ihmiskunnan kommunikaation historia). Historiattomuus johtaa helposti ylilyönteihin ja uusien oppien, iskusanojen ja muoti-ilmiöiden kritiikittömään omaksumiseen, kuten viestinnän oppihistoria Suomessakin osoittaa. Historiallisen tulokulman tai yksittäisten tapaustutkimusten kautta viestinnän ammattilaiset kykenevät tarkastelemaan yhteiskunnallisia ilmiötä kokonaisuutena, ja mediasisältöjä ja organisaatioiden viestintäkäytäntöjä (kuten kaikkialla vilisevien visioiden, missioiden ja strategioiden hiomista) osana laajempaa yhteiskunnan ideologista ilmastoa ja sanastoa. Uutisen, tiedotteen ja verkkokirjoittamisen formaatin oppii nopeasti työssä tai käytännön kurssilla, mutta asioiden ymmärtäminen vaatii aikaa lukea ja pohtia. Siihen tarvitaan keskimäärin viisi vuotta yliopisto-opintoja ja ne 40-60 kirjaa, jotta kykenee tarvittaessa etsimään vastauksia, mihin esimerkiksi Ylen julkista palvelua, sosiaalista mediaa ja organisaatioiden viestintäyksiköitä tarvitaan ja miksi. Kuka hyötyy, kun organisaatio hyötyy hyvistä mediasuhteista? jne. Mediayhteiskunnassa media on muutakin formaattiin tungettua tiedonvälitystä. Lue lisää vaikka proffien Mediayhteiskunta -blogista. http://medykblog.wordpress.com/
Jani Hellström
Hei Salli!
Ja kiitos tästä kommentista – ehdottoman tärkeitä huomioita ja lisäyksiä. Mainitsemasi asiat ovat varmasti juuri niitä valmiuksia, joita yliopisto antaa opiskelijoilleen työelämää varten. Näiden päälle käytännön osaaminen rakentuu. Vaikkakin väljästi, tähän viittaan tekstissä puhuessani tulevaisuuden peruseväistä ja siitä, ettei ilman yliopistoa käytännön taitoja välttämättä olisi opittu niin hyvin.
En näe, että ylipistokoulutus on tulevaisuuden viestijöille huono ratkaisu – päinvastoin. Tähänkin asti opiskelijat ovat menestyneet erinomaisen hyvin. Jostainhan sen on kerrottava.
Suurin ongelma, jonka pyrin tuomaan esiin, on tuo noidankehä ja sen seuraukset. Voisiko sitä ehkäistä esimerkiksi tekemällä enemmän yritysyhteistyötä joidenkin kurssien kohdalla? Kauppiksessa tämä toteutaan erilaisilla case-tehtävillä. Jos ajatusta haluaa viedä pidemmälle, olisi mahtavaa tietysti päästä seuraamaan, miten esimerkiksi kurssilla tehty konsepti jalostuu yrityksen/organisaation/yhteisön käyttöön. Tällaisessa olisi mahdollista hyödyntää sekä yliopiston tarjoamaa opetusta sekä käytännön tekemistä. Ehkä yritys voisi saada uudenlaisen näkökulman tällaisten prokkisten kautta omiin toteuksiinsa?
Lopuksi on myös hyvä antaa kritiikkiä meille opiskelijoille. Yliopiston tehtävänä ei ole valmistaa suoraan tiettyyn työhön ja tämän luulisi olevan monella tiedossa jo hakuvaiheessa.