Jaa artikkeli:

Valtiot edistävät ulkopoliittisia tavoitteitaan strategisilla narratiiveilla. Artikkeli tarkastelee kahta 2000-luvun keskeistä suurvaltapolitiikan narratiivia, Yhdysvaltojen Irak-narratiivia (2002–2003) ja Venäjän Ukraina-narratiivia (2014–). Ulkoministeri Colin Powellin ja presidentti Vladimir Putinin puheet avaavat, minkälaisia propagandan keinoja Yhdysvaltojen ja Venäjän hallinnot ovat käyttäneet tavoitteidensa ajamiseen kansainvälisessä politiikassa osana strategista viestintäänsä.

Johdanto

Valtiollisen propagandan välineet ja menetelmät kehittyivät voimakkaasti 1900-luvulla kahden maailmansodan ja kylmän sodan vaikutuksesta. Kylmän sodan päätyttyä propaganda on korvautunut yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa paljolti strategisen viestinnän ja informaatiovaikuttamisen kaltaisilla neutraalimmilla käsitteillä. Propaganda ei ole kuitenkaan hävinnyt politiikasta, vaan se on elänyt 2000-luvulla pikemminkin uutta kukoistuskautta internetin sääntelemättömien viestintäpalveluiden ansiosta ja demokraattisten ihanteiden rapautuessa (Pörsti 2017, 354–371). Valtioilla on yhä houkutus valjastaa viestintänsä ja etenkin johtajiensa puheet propagandan käyttöön, jolloin diplomatia kaikkein loisteliaimmissa puitteissaan voi muuttua disinformaation ja psykologisen manipuloinnin välineeksi. Minkälaista oman aikamme valtiollinen propaganda on luonteeltaan? Minkälaisia propagandan keinoja johtajat sisällyttävät puheisiinsa?

Artikkeli tarkastelee rinnakkain kahta viime vuosikymmenten näyttävintä esimerkkiä ilmiöstä. Helmikuun viidentenä vuonna 2003 Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell puhui YK:n turvallisuusneuvostossa yli tunnin ajan Irakin joukkotuhoaseiden ja terroristiyhteyksien aiheuttamasta välittömästä vaarasta maailmanyhteisölle. Tietoisen harhauttamisen tarkoitus oli hankkia Yhdysvalloille mahdollisimman laaja kansainvälinen tuki Irakin valloitukselle, josta oli tosiasiallisesti päätetty jo yli vuotta aikaisemmin. (Pillar 2011.)

Maaliskuun 18. päivänä vuonna 2014 Venäjän presidentti Vladimir Putin kehysti Kremlissä pidetyssä puheessaan Krimin miehityksen alueen asukkaiden omaksi vapaaksi valinnaksi irtautua Ukrainasta ja liittyä Venäjään. Pontimena oli tällä kertaa Kiovassa tapahtunut ”vallankaappaus”, joka oli Putinin mukaan ”kansallismielisten, uusnatsien, russofobien ja antisemiittien” käsialaa (Putin 2014).

Artikkeli tarkastelee kumpaakin puhetta myös osana laajempaa vaikuttamiskampanjaa. Yhdysvaltojen ja Venäjän hallinnot valjastivat vuorollaan valtion viestinnän ja pr-toiminnan, diplomaattisen suostuttelun ja jopa kansainväliset neuvottelut propagandan järjestelmälliseen levittämiseen. Lopuksi esitetään joitakin huomioita strategisen viestinnän ja propagandan yhtäläisyyksistä ja eroista. Niiden välinen raja on liukuva, sillä molemmissa tukeudutaan samanlaisiin keinoihin, kuten narratiivisiin rakenteisiin, stereotypioihin ja metaforiin sekä poliittisten myyttien käyttöön.

Narratiivi ja propaganda

Valtiojohtajien puheet ovat diplomatiassa avainpaikalla. Etenkin suurvalloilla on mahdollisuus tavoittaa niillä maailmanlaajuinen yleisö. Onnistuessaan poliittisen päättäjän puhe palvelee valtion strategista viestintää kertomalla kansakunnan arvoista, historiasta ja tavoitteista.

Valtiot pyrkivät vaikuttamaan yleisöön strategisten narratiivien avulla. Narratiivisen psykologian pioneeri Theodore Sarbin päätteli 1980-luvulla, että ”ihminen ajattelee, havainnoi, kuvittelee ja tekee moraalisia valintoja narratiivisten rakenteiden perusteella” (Hanne 2014, 5). Yhdysvaltain armeijan psykologisten operaatioiden asiantuntija Miranda Holmstrom kuvaa kertomusten merkitystä osuvasti: ”Narratiivi tarjoaa selityksiä. Se kertoo menneisyydestä, perustelee nykyisyyttä ja tarjoaa näköalan tulevaisuuteen. Saamme siitä puitteet tarinalle ja sen tapahtumille. Sitä vasten tulkitaan uutta informaatiota ja tosiasioita” (Holmstrom 2015).

Poliittiset yhteisöt syntyvät jaetuista kertomuksista. Strategisten narratiivien avulla valtiot pyrkivät vaikuttamaan kansainväliseen järjestelmään, muokkaavat kuulijoiden identiteettiä ja oikeuttavat omaa toimintaansa (Miskimmon ym. 2017). Vaikuttavuutta tavoitellaan pelkistämällä kertomuksen keskeisiä piirteitä. Syy-seuraussuhteet ja tapahtumien järjestys asetetaan palvelemaan kertojan tavoitteita ja kertomuksesta saatetaan poistaa olennaisia tekijöitä (Bacon 2015, 17–18).

Propagandalle on annettu lähes sadan vuoden aikana tutkimuksessa monia erilaisia määritelmiä. Tässä artikkelissa seurataan viestinnän tutkimuksessa vakiintunutta näkemystä, jonka mukaan poliittisessa viestinnässä siirrytään suostuttelusta propagandan puolelle, jos viestintä on yksipuolista, ajaa vain lähettäjän etuja eikä huomioi vastaanottajien näkökulmia tai pyri lisäämään yhteisymmärrystä (Jowett & O’Donnell 2012).

Poliittisen propagandan tunnusmerkkejä ovat disinformaatio eli tarkoituksella levitetty harhaanjohtava tai väärä tieto sekä psykologinen manipulointi, jossa hyödynnetään tavallisesti kuulijoiden stereotypioita. Stereotypiat ovat syvään juurtuneita yksinkertaistavia uskomuksia esimerkiksi ulkomaalaisista, vähemmistöistä tai toisin ajattelevista poliittisista ryhmistä. Propaganda on demokraattisten ihanteiden vastaista, sillä se pyrkii rajoittamaan julkista keskustelua politiikan vaihtoehdoista ilman järkeviä perusteluja. Propaganda voi silti perustua tosiasioihin. Olennaista on, että tosiasiat on irrotettu asiayhteydestään ja kehystetty uudelleen palvelemaan propagandistin tarkoitusta. (Stanley 2015, 139–177.)

Vahvat metaforat

Tehokas propaganda vaikuttaa julkiseen keskusteluun metaforien avulla. Metaforien käyttö on jo Aristoteleen Runousopista tuttu retorinen keino, jolla siirretään merkityksiä ”antamalla asialle nimi, joka varsinaisesti kuuluu jollekin toiselle asialle” (Perelman 1996). Kansanmurhia ja sotia valmistellaan tyypillisesti halventavilla metaforisilla viholliskuvilla, jotka sisältävät erottelun ”meihin ja heihin”. Juutalaiset leimattiin natsi-Saksassa terveydelle vaarallisiksi ”rotiksi”, tutsivähemmistö Ruandassa ”torakoiksi” ja ”käärmeiksi”, jotka oli murskattava. Usein sanoilla kehystäminen on kuitenkin hienovaraisempaa, sillä moniin sanoihin liittyy piilomerkityksiä (Stanley 2015, 155).

Metaforat helpottavat kompleksisten poliittisten tilanteiden jäsentämistä yhdistämällä tyypillisesti uuteen abstraktiin teemaan tuttua ja konkreettista – ilman niitä politiikan teko tai jopa ajattelu olisi hankalaa (Perelman 1996, 140). Siinä missä narratiiveilla kuvataan tapahtumien välisiä yhteyksiä, toimijoita ja heidän motiivejaan, metaforien avulla puhuja tarjoaa kuulijoille merkityksiä, oman käsitteellisen linssinsä, jonka läpi tilannetta tarkastellaan. Metaforat ovat usein niin ilmaisuvoimaisia, että jo niiden käyttö voi riittää aktivoimaan kuulijoiden mielessä laajempia narratiiveja. Politiikan tutkimuksessa narratiiveja ja metaforia on tutkittu osin eri tutkimusperinteissä. Viime vuosina nämä perinteet ovat alkaneet kohdata hedelmällisellä tavalla. (Hanne 2014, 5, 23–24.)

Ajattelukehykset

Propagandan voima ja kesto perustuvat siihen, että aivoihimme syntyy pysyviä muistijälkiä, kun opimme assosioimaan tiettyjä asioita keskenään. Berkeleyn yliopiston kognitiivisen kielitieteen professori George Lakoff kutsuu aivoihimme syntyviä ajattelumalleja kehyksiksi. Ajattelukehykset vaikuttavat meihin pääosin tiedostamattomasti aktivoimalla tunteita ja mielikuvia, joiden avulla jäsennämme maailmaa. Totuutta kuunnellaan vain, jos se sopii olemassa oleviin ajatuskehyksiin. Muuten faktat torjutaan, ne tulkitaan järjenvastaisiksi tai moraalittomiksi. (Lakoff 2014, xi-xii, 15–16, 51–52.)

Usein propagandistit tukeutuvat jo valmiisiin ajatuskehyksiin, joita tarjoavat olemassa olevat poliittiset myytit. Ne ovat suuria perustavia narratiiveja, joita vaalitaan kansallisesti tai saman ideologian, etnisen tai uskonnollisen taustan jakavissa yhteisöissä. Myytti tarjoaa yhteisölle kehyksen oman historiansa ja luonteensa jäsentämiseksi. Monet myytit ovat maa- ja kulttuurikohtaisia. Siinä missä Ranskassa vaalitaan vallankumousmyyttiä, Yhdysvalloissa sen sijaan myyttejä amerikkalaisesta ekseptionalismista ja maan kutsumuskohtalosta (Manifest Destiny), joka velvoittaa laajentamaan demokratian ja vapauden alaa maantieteellisesti (Hanne 2014, 12–14). Sosiologi Jacques Ellul on kuvannut myyttejä kokonaisvaltaisiksi mielikuviksi, jotka liikuttavat ihmisiä ja vastaavat pyhyyden kaipuuseen. Näin propaganda vastaa vastaanottajien psykologisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin ymmärtää monimutkaista maailmaa, osallistua ja tuntea kuuluvansa voimakkaaseen yhteisöön (Ellul 1973).

1900-luvun viestinnän tutkimuksen pioneeri Harold Lasswell katsoi, että poliittinen propaganda on joukkoviestinnän käyttöä vallan välineenä: ”Pitkän aikavälin tavoitteena on käyttää valtaa mahdollisimman kustannustehokkaasti. Ja erityisesti: hallita maailmaa mahdollisimman kustannustehokkaasti” (Lasswell 1951).

YK:n turvallisuusneuvostossa

Yhdysvaltojen ulkoministeri Colin Powell vakuutti 5. helmikuuta 2003 puheessaan YK:n turvallisuusneuvostossa, että Irakin valtaaminen asevoimin oli välttämätöntä eikä diktaattori Saddam Husseinin hallinnon kaatamiselle ollut enää vaihtoehtoja. Muussa tapauksessa terroristit voisivat tehdä kemiallisin ja biologisin asein paljon tuhoisampia iskuja kuin New Yorkissa syyskuussa 2001 (Jones 2010, 100). Powellin puhe oli valmisteltu presidentinhallinnon, ulkoministeriön ja keskustiedustelupalvelu CIA:n yhteistyönä (Pillar 2011).

Irakilla oli käynnissä Powellin mukaan myös ydinaseohjelma, ja maa kehitti kiellettyjä ballistisia ohjuksia. Lisäksi Saddamin hallinnolla oli tiiviit yhteydet Irakin kurdialueille pesiytyneeseen al-Qaidan soluun, jota johti Abu Musab al-Zarqawi. Kaikki nämä tiedot olivat Powellin mukaan ”sataprosenttisen luotettavia” ja perustuivat monelta taholta varmistettuihin tiedustelulähteisiin.  (Powell 2003.)

Tosiasiassa kaikki puheen keskeiset kohdat joukkotuhoaseista olivat epätosia tai harhaanjohtavia ja perustuivat yksittäisiltä irakilaisilta loikkareilta saatuihin tietoihin, jotka Euroopan tai Yhdysvaltojen omat tiedusteluelimet olivat arvioineet epäluotettaviksi. Yhdysvaltojen hallitus kuitenkin pimitti tietoihin liittyvät epävarmuudet ja asiantuntijanäkemykset YK:n turvallisuusneuvostossa ja omilta kansalaisiltaan (Pillar 2011, 142–143; ElBaradei 61–63). Irakissa ei ollut joukkotuhoaseita. Irakin ydinaseohjelma oli päättynyt 1990-luvun alussa Persianlahden sodan jälkeen. Maan hallinnon yhteydet al-Qaidaan olivat kuvitteellisia: tiedot niistä oli puristettu kiduttamalla yhdeltä lähteeltä, jonka tiedustelupalvelu CIA oli arvioinut epäluotettavaksi muutamaa päivää ennen Powellin puhetta (Isikoff & Corn 2006, 187–188). Tosiseikkojen puuttuminen korvattiin Powellin puheessa teknisellä todistusaineistolla, jolla Yhdysvallat yritti vakuuttaa maailmanlaajuisen yleisön tiedustelutietojen tarkkuudesta.

Yhdysvaltojen uuskonservatiivinen hallinto oli alkanut valmistella Irakin valtausta pian al-Qaidan syyskuussa 2001 tekemien terrori-iskujen jälkeen (Woodward 2004). Bushin kansliapäällikkö Andrew Card oli perustanut elokuussa 2002 Valkoiseen taloon Irak-ryhmän koordinoimaan julkisuuskampanjaa sotaa varten. Toteutus käynnistyi syyskuussa, kun amerikkalaiset olivat palanneet lomilta. ”Markkinointinäkökulmasta ei ole viisasta lanseerata uusia tuotteita elokuussa”, Card perusteli kampanjan ajoitusta (Bumiller 2002). Kampanjan teemat toistuivat syksyn ja talven aikana useissa korkean tason puheenvuoroissa, joita varapresidentti Dick Cheney, puolustusministeri Donald Rumsfeld, apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz ja Valkoisen talon korkeat virkamiehet pitivät.

Pelolla johtaminen

Paljastavaa on, että juuri väitteet ydinaseista esiintyivät usein Bushin hallinnon ulostuloissa, vaikka ne olivat kaikkein hatarimmalla pohjalla. Irakin sotaa valmisteltiin vetoamalla kuulijoiden tunteisiin ja erityisesti pelon tunteeseen, kuten presidentti Bushin puhe Ohion Cincinnatissa lokakuulta 2002 kertoo:

Todisteet osoittavat, että Irak rakentaa uudelleen ydinaseohjelmaansa. Saddam Hussein on tavannut useaan kertaan Irakin ydinmateriaalitutkijoita. Heidän ryhmänsä Saddam on nimennyt omaksi ”ydinase-mujahideenikseen” – ydinase-uskonsotureikseen. Satelliittikuvat paljastavat, että Irak rakentaa uudelleen laitoksia alueilla, jotka ovat kuuluneet aiemmin maan ydinaseohjelmaan.

– – Yhdysvallat ei voi sulkea silmiään meitä vastaan nousevalta uhkalta. Vaaran merkit ovat selvät, emmekä voi jäädä odottamaan lopullisia todisteita – savuavaa asetta – joka voi nousta esiin sienipilven muodossa. (Bush 2002.)

”Savuava ase”, joka näkyisi ”sienipilven muodossa”, kuului niihin kielikuviin, joita Valkoisen talon puheenkirjoittajat olivat muokanneet valtiojohdon käyttöön Irakin sodan myymiseksi suurelle yleisölle (Isikoff & Corn 2006, 35). Narratiivia vahvistettiin muilla vastaavilla metaforilla, joista tunnetuimmiksi tulivat ”terrorisminvastainen sota” (war on terror) ja ”pahan akseli” (axis of evil): jälkimmäinen sanapari viittasi äärimmäiseen pahuuteen ja toisen maailmansodan totalitaarisiin akselivaltoihin ja tarjosi samalla vastinparin Yhdysvaltojen edustamalle korkeammalle hyvälle. Puheenkirjoittajat miettivät, minkälaiset mielleyhtymät vetoaisivat parhaiten yleisöön. Sen jälkeen tiedustelutietoja muokattiin niihin sopiviksi (Pörsti 2017, 202–205).

Kun samaa narratiivia ja väittämiä toistettiin iskulauseiden tavoin riittävän pitkään, yhdysvaltalaisten epäröinti mureni ja sodan kannatus vahvistui. Lokakuussa 2002 jo 79 prosenttia amerikkalaisista uskoi, että Irakilla oli ydinaseita tai maa saisi pian sellaisia käyttöönsä. Enemmistö amerikkalaisista oli jo kääntynyt sodan kannalle (Feinstein 2002). Kun maltillisena realistina tuntenut ulkoministeri Powell sitten laittoi neljä kuukautta myöhemmin oman arvovaltansa likoon ja perusteli sotaa rationaalisen tuntuisella teknisellä tiedusteluaineistolla, monet epäilijätkin käänsivät kelkkansa.

Pyhän Yrjön salissa

Venäjän presidentti Vladimir Putin ilmoitti juhlallisessa puheessaan 18. maaliskuuta 2014, että Venäjä hyväksyy Krimin uuden hallinnon pyynnön Venäjän liittovaltion jäsenyydestä. Puhe oli Kremlin ”poliittisten teknologien” taidonnäyte keskellä Ukrainan kriisiä. Puheelle valittu näyttämö oli täynnä symboliikkaa: Pyhän Yrjön salin seinille kiinnitettyihin marmorilaattoihin on ikuistettu kullatuin kirjaimin tsaarinaikaisten sotasankareiden nimiä. Samassa salissa Stalin juhlisti vuonna 1945 voittoa natsi-Saksasta. Nyt suurista kullatuista ovista käveli sisään voittoisa presidentti Putin, joka kertoi Venäjän liittävän Ukrainaan kuuluvan Krimin niemimaan valtakuntaansa. Puhe tulkittiin välittömästi sekä Venäjän lehdistössä että ulkomailla paradigman muutokseksi Venäjän ulkopolitiikassa ja sitä tukevassa narratiivissa. Vakauden tavoite painui taustalle (Bacon 2015, 14–15).

Venäjän hallinnon narratiivissa ”hyökkääjä muuttui uhriksi ja uhria syytetään konfliktin aloittamisesta”, kuten Katri Pynnöniemi on kirjoittanut (Pynnöniemi & Rácz 2016). Venäjä lietsoi aktiivisesti kapinaa Krimillä ja Itä-Ukrainassa ja toi asevoimansa molemmille alueille (Czuperski ym. 2015), mutta syytti konfliktista Ukrainaa. Krimin valtaus erikoisjoukoilla muuttui niemimaan asukkaiden vapaaksi valinnaksi, joka noudatti täysin ”demokraattista järjestystä ja kansainvälisiä normeja”, kuten Putin nyt väitti (Putin 2014).

Isänmaallinen hurman nostatus

Pahoja toimijoita olivat länsivallat, jotka ”toitottavat Ukrainan suuruutta, mutta ovat samalla tehneet kaikkensa jakaakseen kansakunnan”. Hyveellisiä päähenkilöitä olivat ”venäläiset”, ”venäjänkieliset” tai pelkästään Venäjä. Ukraina menetti itsenäisen asemansa: edellisen vuosikymmenen värivallankumouksissa entisen Neuvostoliiton alueen asukkaiden ”tunteita oli hyödynnetty kyynisesti”. Alueen maat oli pakotettu noudattamaan normeja, jotka ”eivät sopineet millään tavalla maiden väestön elämäntapaan, perinteisiin tai kulttuureihin”. Nyt sama toistui Putinin mukaan Ukrainassa, ja seurauksena oli kaaos.

Puhe sai innostuneen vastaanoton venäläisten suurelta enemmistöltä. Sen jälkeen presidentin kannatus nousi aiemmalta reilun 60 prosentin tasolta yli 85 prosenttiin (Levada 2018). Myös monet kriittisesti Putinin hallintoon aiemmin suhtautuneet valtasi isänmaallinen hurma. Puheen sisällön lähempi tarkastelu auttaa ymmärtämään, miksi näin tapahtui.

Puhe edusti toisaalta jatkumoa Venäjän yhtenäisyyttä korostavalle narratiiville, joka on vallinnut koko Putinin valtakauden. Se kuitenkin korosti aiempaa voimakkaammin etnisen venäläisyyden merkitystä ja paalutti venäläisyyden osaksi tuhatvuotista ortodoksista sivilisaatiota. Samalla Ukraina liitettiin mukaan tähän yhtenäisenä esitettyyn kulttuuripiirin:

Kaikki Krimillä todistaa yhteisestä historiastamme ja kunniastamme. Siellä prinssi Vladimir kastettiin muinaisessa Khersonesoksessa. Hänen hengellinen saavutuksensa oli kääntyminen ortodoksiseen uskoon, joka on määritellyt Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän kansojen yhteistä kulttuuria, sivistystä ja arvoperustaa. Siellä ovat myös niiden venäläisten sotilaiden haudat, joiden sankaruuden ansiosta Krim liitettiin osaksi Venäjän imperiumia. (Putin 2014.)

Lännen voimapolitiikan arvostelu on kuulunut Venäjän valtiojohdon narratiiviin Münchenin vuoden 2007 turvallisuuskokouksesta saakka. Nyt Putin liitti lännenvastaisuuteen uutena elementtinä fasisminvastaisen taistelun teeman. Krimin ei tullut ”seurata Banderan jalanjäljissä”. Tämä viittasi toisen maailmansodan aikaiseen kansallismieliseen ukrainalaiseen itsenäisyystaistelijaan Stepan Banderaan, joka teki yhteistyötä natsi-Saksan kanssa maansa vapauttamiseksi Puolan ja Neuvostoliiton hallinnasta.”Banderiiteista” tuli keskeinen teema kommunismin aikaisessa viholliskuvastossa, jota Putin nyt puheellaan elvytti henkiin.

Puheen narratiivinen käänne yhdisti keskenään kaksi suurinta venäläistä myyttiä: toisaalta Venäjän ”kolmantena Roomana”, joka kantaa eteenpäin kristinuskon helleenis-bysanttilaista perintöä, toisaalta ”suuren isänmaallisen sodan” sankarimyytin. Myöhemmin keväällä neuvostoaikaisista viholliskuvista muodostui johtava teema Venäjän propagandassa (Gaufman 2015).

Puhe yhdisteli taitavasti tosiasioita tietojen pimittämiseen ja disinformaatioon. Puheensa alkupuolella Putin esimerkiksi analysoi realistisin sanankääntein Neuvostoliiton hajoamisen seurauksia – ja myönsi, että Venäjä oli jouduttanut prosessia. Tällaisia totuuksia ja osatotuuksia vasten väitteet ”Krimin paikallisista itsepuolustusjoukoista” ja Venäjän laajemman narratiivin ”kohteliaista miehistä” vaikuttivat uskottavammilta.

Puheet vertailussa

Yhdysvaltain Irak-narratiiville ja Venäjän Ukraina-narratiiville oli yhteistä viholliskuvan luominen valmiiden stereotypioiden avulla. Powellin puhe kohdistui Saddam Husseinin hallinnon tekemiin vääryyksiin, mutta sisälsi viittauksia palestiinalaisterroristeihin ja terroristijärjestö al-Qaidaan, joka oli iskenyt Yhdysvaltoihin syyskuussa 2001. Putinin puheessa konnan rooli lankesi jotakuinkin samoille tahoille kuin Neuvostoliiton voiman päivinä: länsimaille sekä sekalaiselle joukolle Ukrainan ”kansallismielisiä”, ”russofobeja” ja ”banderiitteja”. Kummassakin puheessa vihollisjoukon keskinäiset yhteydet olivat vähintäänkin epäselviä, mutta stereotypiat kuulijoille tuttuja.

Metaforien käytössä molemmat puheet olivat riisuttuja. Powell puhui korostetun asiakeskeisesti ja tähdensi argumenttiensa rationaalisuutta. Poissa olivat varoitukset sienipilvistä ja pahan akselista, joilla yhdysvaltalaisia oli käännytetty edellisen puolen vuoden ajan sodan kannalle. Myöskään presidentti Bushin puheissaan viljelemät viittaukset Yhdysvaltain myyttiseen tehtävään pelastaa maailma pimeydestä vapauden ja turvallisuuden valtakuntaan eivät kuuluneet nyt julkilausuttuina. Puhe oli suunnattu kansainväliselle yleisölle, joka punnitsi Irakin sotaa eri lähtökohdista kuin yhdysvaltalaiset. Asiakeskeisyys vetosi kuitenkin myös osaan kotimaisesta yleisöstä. Esimerkiksi New York Times arvioi seuraavana päivänä, että Powell esiintyi vakuuttavasti, koska ”vältti apokalyptisiä viittauksia hyvän ja pahan taisteluun ja esitti sen sijaan selväjärkisiä todisteita Husseinin järjestelmää vastaan.” (New York Times 2003.)

New York Timesin ohella myös toinen kriittisestä journalismistaan tunnettu valtalehti Washington Post lankesi Bushin hallinnon propagandan lumoukseen. Ne julkaisivat presidentinhallinnon syöttämien lähteiden varassa Irakin joukkotuhoaseista laajoja juttuja, jotka osoittautuivat myöhemmin perättömiksi.

Putinin puheen loppuun varattu ilmoitus Krimin niemimaan liittämisestä Venäjään oli symboliarvoltaan niin suuri, että jo se yksin riitti liikuttamaan yleisön tunteita ja käsityksiä kotimaassa ja ulkomailla. Puheen tehtäväksi jäi tämän kovan tosiasian kehystäminen osaksi laajempaa narratiivia. Venäjän hallinto valitsi ainekset maan suurimpien myyttien joukosta: ortodoksisen suurvallan ja suuren isänmaallisen sodan kuvastosta. Samalla Putin vahvisti omaa asemaansa valloituksella, joka palautti imperiumin mennyttä mahtia.

Puhetta seurannut propagandakampanja täydensi uutta narratiivia. Television ykköskanava ja useimmat muut suuret tiedotusvälineet olivat valtion hallinnassa ja palvelivat kuuliaisesti sen propagandaa. Ne seurasivat alkuvuodesta 2014 herkeämättä Ukrainan pienen äärioikeiston liikehdintää. Krimin miehityksen jälkeen maaliskuussa 2014 fasismi-sanaa käytettiin yli 4 000 kertaa Venäjän suurimmissa tiedotusvälineissä (Gaufman 2015, 151). Samaa sanomaa jatkoivat palkatut nettitrollit, jotka levittivät verkossa myös visuaalista propagandaa, kuten kuvamanipulaatiota vauvasta, jonka käsivarteen ukrainalaisen synnytyssairaalan henkilökunnan väitettiin viiltäneen hakaristin.

Putinin hallinnon narratiivi osoittautui näistä kahdesta lopulta joustavammaksi. Bushin hallinnon pääteema Irakin joukkotuhoaseista menetti pohjansa jo muutamassa kuukaudessa. Tosin huomionarvoista on, että Bagdadin kaatumisen jälkeen 34 prosenttia amerikkalaisista oli Marylandin yliopiston tutkimuksen mukaan siinä käsityksessä, että Irakista oli löytynyt joukkotuhoaseita, ja 22 prosenttia luuli, että kiellettyjä aseita oli käytetty amerikkalaisia vastaan. Se kertoo, kuinka sitkeitä tunnemuistiin sisäistetyt uskomukset ovat – sekä kuinka heikolla pohjalla joidenkin yhdysvaltalaiskanavien, kuten Fox Newsin, journalismi oli. Kanava ei milloinkaan oikaissut kertomiaan vääriä tietoja (Rampton & Stauber 2006). Nykyinen valeuutisten täyteinen informaatioympäristö ei ole syntynyt tyhjästä. Sitä on rakennettu Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa määrätietoisilla poliittisilla kampanjoilla.

Venäjän narratiivi ei perustunut joukkotuhoaseiden kaltaisille todennettaville väitteille, ja se jätti tilaa myöhemmille korjausliikkeille poliittisen, diplomaattisen ja sotilaallisen tilanteen kehittyessä. Kiovan hallinnon ”fasismi” ja kevään aikana herätelty ”kansanmurhan” teema jäivät taustalle syyskuussa 2014, kun Minskin sopimus allekirjoitettiin. Syksyllä 2015 media siirsi kansalaisten huomion uuteen ulkomaiseen sotaan Syyriassa. Nämä siirrot ovat pitäneet Putinin kannatusluvut korkeina. Sekä Yhdysvallat että Euroopan unioni ovat kuitenkin jatkaneet Venäjän vastaisia pakotteita. Muualla Euroopassa Venäjän aggressiivinen esiintyminen on vedonnut lähinnä laitaoikeistoon ja -vasemmistoon. (Shekhovtsov 2016).

Lopuksi

Yhdysvalloissa Irakin sodan jälkipyykki käynnisti etenkin puolustushallinnossa strategisia narratiiveja koskevan itsetutkiskelun. Taustalla oli asevoimien maineen tahrautuminen Abu Ghraibin vankilan kidutustapauksen ja Irakiin sodan seurauksena pesiytyneen terrorismin vuoksi. Yhdysvaltain korkein sotilasviranomainen, aselajineuvoston puheenjohtaja amiraali Michael Mullen kirjoitti vuonna 2009 tulisen puheenvuoron, jossa hän oli valmis heittämään strategisen viestinnän käsitteen romukoppaan. Sanat ja teot olivat alkaneet poiketa liiaksi toisistaan:

Kun he [vastustajamme] löytävät sanojen ja tekojen välisen aukon, kuten Abu Ghraibin, he ajavat siitä rekan sisään. Niin pitäisi meidänkin tehdä. Meidän on pidettävä tarkkaa kirjaa siitä, noudatammeko itse yleviä toimintaperiaatteitamme. (Mullen 2009.)

Strateginen viestintä ja poliittinen propaganda eivät ole käsitteinä yhteismitallisia, vaikka molemmissa on kysymys koordinoidusta narratiivien levittämisestä kansallisten tavoitteiden ajamiseksi kotimaisen ja ulkomaisen yleisön keskuudessa. Strateginen viestintä voidaan ymmärtää propagandaa laajemmaksi ja välineiltään ainakin osittain läpinäkyvämmäksi viestinnäksi: se kattaa niin julkisuusdiplomatian (ulkomaiden väestöön kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen), kotimaisen viestinnän kuin sotilaalliset informaatio-operaatiot ja psykologiset operaatiot (Paul C. 2011).

Propagandasta muodostuu silti helposti osa valtioiden strategisen viestinnän työkalupakkia. Elämme kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinia mukaillen moniäänisessä maailmassa, jossa erilaiset narratiivit kilpailevat keskenään (Puckett 2016). Poliittinen julkisuus on kamppailua erilaisten kertomusten välillä. Siksi eri toimijoilla on houkutuksena ajaa – usein lyhytnäköisesti – vain omaa etuaan tarinan todenmukaisuudesta piittaamatta.

Viestinnän ammattilaisille tällainen ympäristö asettaa monitasoisen haasteen. Kansainvälisen ja kansallisen viestinnän eettisen ohjeiston mukaan viestinnän on oltava rehellistä ja vältettävä harhaanjohtavia tai virheellisiä väitteitä. Viestin alkuperän ja tarkoituksen on tultava selkeästi ilmi. (Esim. Global Alliance Code of Ethics 2009, VEN eettiset ohjeet 2018.) Poliittinen propaganda on usein taidolla laadittua, sillä sen takana on huippuluokan viestinnällistä, teknistä, kulttuurista ja psykologista osaamista. Propagandan seulominen laskelmoiden rakennetun strategisen viestinnän lomasta vaatii valppautta ja osaamista. Viestinnän ammattilaisilla tätä osaamista on. Kysymys kuuluu, miten sitä voitaisiin hyödyntää nykyistä laajemmin disinformaation vähentämiseen ja demokratian puolustamiseen.

 

Taulukko 1: Propagandan keinot Powellin ja Putinin puheissa

Taulukko 2: Propaganda laajemmassa kampanjassa

Lähteet

Bacon, E. (2015). Putin’s Crimea Speech, 18 March 2014: Russia’s Changing Public Political Narrative. Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society 1(1).

Bumiller, E. (2002). Bush Aides Set Strategy to Sell Policy on Iraq. New York Times 7.9.2002.

Bush, G. W. (2002). President Bush Outlines Iraqi Threat. Remarks by the President on Iraq. Saatavilla verkossa: https://georgewbush-whitehouse.archives.gov/news/releases/2002/10/20021007-8.html

CERP (1978). Lissabonin ohjeisto. Saatavilla verkossa:  http://procomfi.virtualserver27.hosting.fi/lissabonin-ohjeisto/

Czuperski, M., Herbst, J., Higgins, E., Polyakova, A. & Wilson, D. (2015). Hiding in Plain Sight: Putin’s War in Ukraine. Wahington: Atlantic Council.

ElBaradei, M. (2011). The Age of Deception. Nuclear Diplomacy in Treacherous Times. New York: Metropolitan Books.

Ellul, J. (1973). Propaganda: The Formation of men’s attitudes. New York: Vintage Books, 39–44, 149–160.

Feinstein, L. (2002). Most Americans Support War with Iraq, Shows New Pew/CFR Poll. Pew Research Center 10.10.2002.

Garth, J. & O’Donnell, V. (2012). Propaganda and Persuasion. Los Angeles: Sage, 29–31.

Gaufman, E. (2015). Memory, Media and Securitization. Journal of Soviet and Post-Soviet Politics and Society 1(1).

Global Alliance Code of Ethics (2009). Saatavilla verkossa: http://ven.fi/ohjeet/kansainvalisia-ohjeita/

Hanne, M., Crano, W. & Mio, J. (toim.) (2014). Warring with Words. Narrative and Metaphor in Politics. New York: Psychology Press.

Holmstrom, M. (2015). The Narrative and Social Media: Defence Strategic Communications 1(1), 120.

Isikoff, M. & Corn, D. (2006). Hubris: The Inside Story of Spin, Scandal and the Selling of the Iraq War. New York: Crown.

Jones, B. (2010). Failing Intelligence. The True Story of how we were fooled into going to war in Iraq. London: Biteback.

Levada 2018. Putin’s approval rating. Saatavilla verkossa: https://www.levada.ru/en/

Miskimmon, A., O’Loughlin, B. & Roselle, L. (2017). Forging the World: Strategic Narratives and International Relations. Ann Arbor: University of Michigan Press, 279.

Mullen, M. (2009). Strategic Communication: Getting Back to Basics. Joint Force Quarterly 55, 2–4.

New York Times 6.2.2003. The Case Against Iraq.

Paul, C. (2011). Strategic Communication: Origins, Concepts, and Current Debates. Santa Barbara: Praeger, 19–28, 41.

Perelman, C. (1996). Retoriikan valtakunta. Tampere: Vastapaino, 135–136.

Pillar, P. (2011). Iraq, 9/11, and Misguided Reform. New York: Columbia University Press.

Powell, C. (2003). Remarks to the United Nations Security Council 5.2.2003. U. S. Department of State Archive. Saatavilla verkossa: https://2001-2009.state.gov/secretary/former/powell/remarks/2003/17300.htm

Puckett, K. (2016). Narrative Theory: A Critical Introduction. Cambridge: Cambridge University Press, 161–163.

Putin, V. (2014). Address by President of the Russian Federation 18.3.2014. Saatavilla verkossa: http://en.kremlin.ru/events/president/news/20603

Pynnöniemi, K & Rácz, A. (2016). Fog of Falsehood: Russian Strategy of Deception and the Conflict in Ukraine. Helsinki: Ulkopoliittinen instituutti, 73.

Pörsti, J. (2017). Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa. Helsinki: Teos.

Rampton, S. & Stauber, J. (2006). The Best War Ever: Lies, Damned Lies, and the Mess in Iraq. New York: Penguin, luku 3.

Shekhovtsov, A. (2016). Pro-Kremlin ’Re-Information’ Efforts: Structural Relations Between the Russian Media and the European Far Right. Stopfake.org 10.10.2016.

Stanley, J. (2015). How Propaganda Works. Princeton: Princeton University Press, 139–160, 232–237.

VEN eettiset ohjeet (2018). Saatavilla verkossa: http://ven.fi/ohjeet/viestinnan-eettiset-ohjeet/

Woodward, B. (2004). Plan of Attack. New York: Simon & Schuster, 25.

Jaa artikkeli:

Avainsanat: ,

Kirjoittaja on kansainväliseen politiikkaan erikoistunut toimittaja ja Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikkö, joka palkittiin vuonna 2018 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla teoksesta Propagandan lumo – sata vuotta mielten hallintaa (TEOS 2017). Twitter: @ojporsti ‏

Yhteistyökumppanit

Gonin/Creative

KIRJOITA VASTAUS AIHEESEEN

Sinun täytyy olla kirjautunut sisään kommentoidaksesi